Kerran olimme liikunnanohjaajan kanssa lenkille lähdössä. Samaan matkaan oli tarkoitus liittyä myös erään osastomme potilaan. Hänellä vaan näytti olevan känkkäränkkäpäivä. Pitkän parransängen mies äkäytyi pihalle seisomaan. Liikunnanohjaaja maanitteli häntä kävelemään "edes pienen lenkin", mutta mies ei hievahtanutkaan. Sitten yllättäen kuudennella kymmenellä ollut ukko pökäisi 15 metriä "täyttä juoksua" ehkä näyttääkseen meille nuoremmille että kyllä häneltä liikuntoja löytyi. Mutta siihen taivaltaminen loppuikin. Naisohjaaja kyllästyi suksutteluun ja sanoi miehelle että olisi lähdettävä osastolle. Äijä lähti marnimaan ovea kohti.

Mielessäni arvelin olleeni ukolle punainen vaate. Hän olisi ehkä halunnut tehdä lenkkinsä kahdestaan ohjaajan kanssa.

Nainen kävi päästämässä ukelin sisätiloihin ja tuli luokseni. Teimme usean kilometrin lenkin. Kävellessämme puhuimme muun muassa kunnon ylläpitämisen tärkeydestä.

Sain lääkkeitä paperikuoreen ja pienen "loman". Linja-autolla syhkäisin Nurmekseen.

Kotiväki oli varppeillaan. Ne olivat joutuneet loppuaikoina piiloilemaan yönsä Siljan työpaikalla.

- Vieläkö sinulla viiraa? kysyi Silja.

Yritin vakuuttaa olevani muuttunut. Erityisesti korostin etten enää juo. Onneksi Silja ja lapset eivät syöstyneet minua pakoon. Se olisi tuntunut vereslihalle kuoriutuneessa humeetissani erityisen pahalta.

Nurmeksen käräjiltä kävin hakemassa rattijuopumustuomion. Puolellani asiaa ajoi - minulle ilmaiseksi - oikeusavustaja Sirkka Puro. Sain muutaman kuukauden ajokieltoa ja 800 markan sakon. Päätöksen jälkeen vetäydyimme asianajajien huoneeseen, jossa sanoin Purolle:

- Tämähän meni hyvin. Paremmin kuin odotinkaan.

Mieleeni oli näet ennen oikeudenkäyntiä luikerrellut sellainen pelko, että joutunenko taas linnaan. Puro oli meidän "hoviasianajajamme", hän oli hoitanut Siljan ja minun avioeron. Käräjäpaikalta painuin Siljan kylkeen potemaan.

Kontiolahteen pääsin linjurilla helposti. Mutta sitten ei löytynytkään kulkuyhteyttä Paiholaan. Tunteja Matkahuollossa kökötettyäni suivaannuin. Otin taksin, jolla ajatin itseni sairaalaan. Pystyin tekemään tuon liikkeen, koska olin saanut Siljalta muutaman saturaisen vippiä.

Kauniina kevättalven päivänä osastolla kyseltiin retkelle halukkaita. Ilmoittauduin halukkaaksi.

Osaston naulakkoon oli varattu päällyspukimia yhteistä käyttöä varten. Vetelin ylleni päällyshousut ja pompan, pipon ja kumikengät. Itsekseni arvelin olevani aivan "suuan aatamin" tamineissa. Mutta lohduttauduin sillä, että kukapa täällä oli näkemässä.

Retki oli oikeastaan vähän liian iso sana matkasta jonka teimme. Mäntymetsäisessä maastossa vaelsimme valmiiksi aukaistua tietä myöten jäätyneen veden ääreen. Mennessämme näimme vasemmalla hoitajien asuintalon. Matka rannalle oli vain muutamia satoja metrejä.

Rannalla mieshoitaja tyhjensi repustaan koivupilkkeet lumelle. Hän rakensi valkean. Nuotion lämmössä joimme naishoitajan repusta löytyneet termospullokahvit ja puputimme pullat. Kahvitellessamme puhuimme joutavia. Potilaita oli retkellä seitsemän: neljä naisten osaston naista ja kolme miestä. Vaikka olin ollut pillutta kotvasen, naispotilaat eivät aiheuttaneet minussa värinää. Mutta aurinko paistoi ja lumipeite kimmelsi.

Retkellämme oli mukana myös naispuolinen liikunnanohjaaja. Häneltä kuulin että oli mahdollista päästä pitemmälle kävelylenkille. Olin ainoa joka halusin sellaiselle. Muut potilaat hoitajineen lähtivät palaamaan lyhyttä matkaa sairaalaan. Me liikunnanohjaajan kanssa aloimme edetä päinvastaiseen suuntaan.

Minun pyynnöstäni kävelimme reipasta vauhtia. Halusin hien pintaan alusvaatteiden kastumisen uhallakin. Lenkki kiersi maalaismaisemassa. Oli metsiä, peltoja ja maalaistaloja. Hengästymisestäni huolimatta pidimme sitkeästi liikettä yllä. Naiselle näytti kävely olevan helppoa. Marssiessamme tunsin sairaalaan tullessani punnitun 91:n kilon painoni olevan minulle liikaa.

Muutaman kilometrin lenkin jälkeen oli melko märkä rätti. Osastolle tullessa ei enää selkärangan seudulla tikkuillen tuikahdellut kuten joskus laiskana ollessa oli tehnyt. En kehdannut vaivata hoitajia, vaan annoin hikisten alusvaatteiden kuivaa päälläni.

Lääkkeitä oli monen sorttisia ja ne vaikuttivat lukuisin tavoin. Jokainen vipelsi tyylillään. Jotkut siirappeja nauttineet tuhisivat ja hengittivät raskaasti, saattoipa silmäkin luppaista. Joku taas tujauksen saatuaan ratkesi kiljahtelemaan ilosta.

Minusta tuntui ettei minulle syötetty pitkä nappi vaikuttanut yhtään mitenkään. Olin pettynyt lääkitykseeni, mutta sitä en sanonut lääkärille. Olisin halunnut sisäisen rauhan. Mutta kai se oli liian suuri vaatimus. Sillä jos lääkkeillä olisi aiheutettu sisäinen rauha, se olisi ollut yhtä kuin lamaantuminen. Liikkeen loppuessa vallitsee liikkumattomuus.

Pari vuorokautta sen jälkeen kun olin ihaillut rauhallisen tummanhiveän miehen tyyneyttä satuin hänen peräänsä iltalääkejonossa. Vähän perästä hän kääntyili paikallaan, vilkaisi minuakin. Katsahteli sivuilleen ja eteensä. Hän vaihtoi painoaan jalalta toiselle. Hän piirrätti etusormellaan kanslian oven ikkunalistaa. Hän kohottautui päkiöidensä varaan ja laskeutui takaisin kantapäilleen. Enää en pystynyt tuon miehen rauhallisuutta ihailemaan. Hän herätti minussa ehkä hivenen sääliä.

Vietin iltapäivän hetkeä kirjaa lukien. Helluntaiuskoa tunnustava huonekaveri tuli honeeseemme. Hän rupesi houkuttelemaan minua kanssaan kanttiiniin kahville. Olin ensin vasten, sillä osastolla olisi saanut piakkoin ilmaiset kahvit. Hän vaan jatkoi houkutteluaan ja lopulta taivuin. Mielessäni vähän ihmettelin kuinka meidät pakkohoitoon määrätyt luotettaisiin osaston ulkopuolelle.

Kansliasta saimme kortit, joihin oli merkattu käytössä olevat rahavaramme. Sairaalassa ei saanut olla seteleitä ja kolikoita "päällä". Ilmeni että meidät uskottiin keskenämme reissulle.

Notkuimme ulkona kivenheiton päähän rakennukseen, jossa oli kirjastokin. Kanttiini oli kuin pieni baari. Huonekaveri keräsi kuppinsa, kahvinsa ja munkkinsa edelläni. Ehdin odottamaan myyjän merkatessa kaverini korttiin ostosten markkamäärän. Koska nainen kirjoitti korttiin tiskillä näin kaverini pussissa sairaalaan tullessa olleet rahavarat; niitä oli ollut hulppeat 6500 markkaa. Kaveri siirtyi pöytään ja nainen kirjasi minun korttiini. Munkkikahvin ja hammasharjan hinta teki lovensa toistasadan markan saldoon.

Nautiskelimme rauhassa kahvista ja munkista. Kanttiini vaikutti karuhkolta muovituoleineen. Tila oli hämärähkö. Kanttiinissa myytiin kaikkea pientä: paperinenäliinoista kirjekuoriin, makeisista jäätelöön... Olutta ei ollut tarjolla. Mutta me täysylöspidon alaiset emme tarvinneet juuri mitään.

Minusta oli ensipäivistä lähtien näyttänyt erään mieshoitajan naama tutulta. Epäilin temppuilleeni armeijan alokasaikojen kuviot kanssaan samassa komppaniassa. Miehellä oli taipumusta kaljuuntumiseen ja tukkansa olikin melkoisesti vähentynyt. Muuten hänessä oli säilynyt alokasaikojen jämerä ryhdikkyys. Monesti mietin uskaltaisinko kysyä mieshoitajalta onko hän se henkilö joksi häntä kuvittelin.

Eräänä päivänä rohkaisin itseni. Menin kansliaan ja kysäisin oliko hän ollut alokaskomppaniassani. Hän vastasi myöntävästi. Sanoin olleeni samassa saapumiserässä. Muistelin hänen tuvassaan olleen sellaisen alokkaan, jota muut tuvan pojat olivat joutuneet hoosaamaan ja lopulta veikko oli saanut punaiset paperit ja passituksen siviiliin. Hän taas muisti minun tuvassani majailleen sotilaan, jota me muut tupamme asukit olimme pitäneet keljumaisena miehenä. Varmaankaan kaikille silloisen komppaniamme miehille hänen keljumaisuutensa ei ollut valjennut, johtuen hänen moninaamaisuudestaan. Hoitaja sanoi käyneensä lääkintäraukin oikeastaan kahteen kertaan, toisella kerralla hän oli opettanut uusia tulokkaita.

Hiukan rupateltuamme hoitaja osoitti elkeillään haluavansa jatkaa töitään. Katsoin parhaimmaksi poistua häntä häiritsemästä.

Eräänä päivänä potilasjoukkoomme ilmestyi iäkäs mies, joka liikkui kyynärsauvoihin nojaten. Joku meistä kysäisi mikä häntä vaivasi. Mies sanoi molemmat lonkkansa leikatun. Mies liikehti matelevan hitaasti. "Menkäähän kiireisimmät", hän sanaili meidän tervejalkaisten rientäessä ohitseen vaikkapa iltapalalle. Mies ruokaili aina osastolla. Muut potilaat veivät hänen ruokansa ja kahvinsa pöytään.

Aina kun katselin lonkkaleikattua miestä kävelemässä tai vaikka paikallaan seisomassa, minulle teki pahaa. Sisäisillä silmilläni kuvittelin leikkauskohtiinsa kovan kivun. Onneksi aivoni eivät hänen johdostaan aivan täysin kaaostuneet. Jos olisin syvästi antautunut keskittymään kipuunsa, olisin melko varmasti pyörtynyt.

Huonekaverille tuli vieraaksi äitinsä, nutturapäinen eläjä. Hän kuului samaan uskonlahkoon kuin poikansa. Äiti ja poika kävivät keskustelua aulassa. Sattumalta olin paikalla kun äiti alkoi tivata hoitajalta, että mitenkä nykyisessä Suomessa voidaan vangita pakkohoitoon vakaumuksen vuoksi. Hoitaja oli viisas eikä tarttunut äidin kysymyksen koukkuun. Näki selvästi ettei hoitajalla ollut vähimpiäkään haluja turpasotasille naisen kanssa. Potilaan äiti istui poikansa vieressä Raamattu käsissään.

Potilaiden nuorisoon kuului 18-vuotias poika. Hän käyttäytyi jotakuinkin tavallisesti eikä näyttänyt olevan lääkehuurussa. Hän tuli toimeen hoitajien kanssa. Juttelin joskus pojan kera. Hänen kysymyksensä olivat aivan älykkäitä luodatessaan henkilöäni. Poika oli pitkä ja sangen hoikka. Hän söi ateriansa hyvin nopeasti. Olin huomaavinani hoitajien vahtivan että hän saisi edes miten kuten ravintoa. Joskus poika joutui vakuuttelemaan hoitajalle syöneensä tarpeeksi tämän epäillessä oliko hotaisun aikana mennyt mahaansa riittävästi sapuskaa.

Poika muuttui täysin hänen vanhempiensa tullessa vierailulle. Hän kiukkusi äidilleen ja isälleen kuin pikkulapsi.

Kerran pojan vanhemmat veivät hänet vaateostoksille. Oli tarkoitus ostaa farmarit. Jo lähtiessä poika äyväsi ettei ostettaisi liian pitkiä housuja. Hänen mielestään housun lahkeen ja kengän väliin piti jäädä näkyviin mahdollisimman pitkästi nilkkaa ja säärtä. Perheen palattua ostoksilta näin pojan pitäneen päänsä. Hänellä jorottivat jalassaan uuden uutukaiset jänishousut: farkkujen lahkeen ja kengän välillä näkyi koko joukon toistakymmentä senttiä nilkkaa. Ja vanhempien puheista paistoi, että niinkin pitkät housut poika oli hyväksynyt vain taistelun jälkeen.

Poika oli puolen vuoden "pestillä". Hän yritti tiukata vanhempiaan vaikuttamaan niin että mielisairaalassa olonsa lyhentyisi. Poika jorisi vastaan ja itkeä pillitti äitinsä ja isänsä pitäessä kiinni puolesta vuodesta.

Yöllä kuulin huoneeseeni hoitajan saattamana tulevan uuden potilaan. Hän rupesi nukkumaan sänkyyn, josta hiljainen nuorukainen oli päässyt siviiliin. Huoneen kolmas sänky oli edelleen tyhjänä.

Uusi huonetoverini oli sangen uneliasta laatua. Ensimmäisenä päivänään hän ei noussut edes syömään. Ihmettelin moisia unenlahjoja. Sitten päättelin häneen pumpatun jotain rohtoa.

Kaipasin lukemista, ja nimenomaan kirjoja. Talsin taas hoitajien tilaan. Sain luvan mennä kirjastoon, ulkokautta. Ensimmäisen kerran osastolla ollessani minulle avattiin tuo lukittu lasiovi. Ulkona oli leuto maaliskuun lopun pilvipoutainen sää.

Kirjastoa pitävältä naiselta kysyin jotain Oriveden approon orientoivan kirjallisuuden luettelon kirjaa. Pienestä kirjastosta ei teosta löytynyt. Valitsin hyllyiltä Salamaa ja Säisää.

Lueksin kämpässäni Salamaa kun tuli halu panna ajatuksia paperille. Kansliasta sain muutamia lehtiöarkkeja ja lyijykynän. Kirjoitin tikkukirjaimilla muistiin muutamia Salaman tekstin minusta innoittamia mietteitä.

Illalla tv-aulassa näin taas uuden potilaan. Hän omasi tummanhiveän olemuksen. Hänestä paistoi poikkeavan syvä rauhallisuus. Kuin puujumala hän istui ja katseli kummissaan niitä jotka vaikuttivat rauhattomilta.

Taas oli aamu. Mieshoitaja tuli herättämään kämppäkaveriani. Hoitaja kysyi potilaalta että minkä vuoksi hänet oli tuotu sairaalaan. Mies kääntyessään joutui jallistamaan vartaloaan ja silloin häneltä pääsi ilmoille lyhyt pierunnarahdus. Hän tolkkusi hoitajalle:

- No kuulehan kun minä olen joutunu tänne uskoni takia...

Päivän päälle sain lisää valistusta huonetoveristani. Hän oli ollut tarjoilija joensuulaisessa ravintolassa. Hän oli julistanut uskonoppiaan ravintolansa asiakkaille. Oli ajauduttu niin sinkeelle, että mies oli lopulta kiidätetty ambulanssilla pakkohoitoon.

Kolmannen päivän aamuna halusin ajaa partani. Menin hoitajien kansliaan, jonka aulan puoleinen seinä oli yhtä ikkunarivistöä. Minulle tökättiin kouraan kaikkien potilaiden yhteiskäytössä oleva sähköparranajokone. Läpsyttelin toiseen vessaan, jossa pudotin vähäiset partajouheni. Parran ajettuani tunsin leuassani kutitusta. Ajattelin että tällaisista yhteisistä koneista saattoi saada leukaansa vaikka minkä sienen.

Minuun alettiin luottaa niin paljon että "pääsin" ruokailemaan talon alakerran ruokalaan. Ruuat kerättiin tarjoilutiskiltä. Normaalijärkiselle se oli helppoa. Menin istumaan pöytään, jossa oli huonetoverini. Hän yritti näytellää rentoutunutta, mutta jokin pakotti hänet vilkuilemaan hermostuneesti sinne tänne. Olin tietoinen huonekaverini poispääsystä. Aivan kuin hän olisi jännittänyt sitä mitä kaikkea vapaa siviili tarjoaisikaan.

Helppoa ei ollut minullakaan. Etenkin haarukkaa suuhun tärköttäessäni käteni pakkoliikkeet olivat astetta pahemmat kuin edellisenä päivänä. En kyennyt hallitsemaan käsiäni, siksi häpesin itseäni.

Ruokalasta sai palata osastolleen omaan tahtiin. Porraskäytävässä edelläni nousi rappuja nuori nainen. Hänen etenemisensä oli värkkäytymistä. Välillä hän vilkuili alaspäin, minuun. Aistin jännitteen. Tuo nainen kaipasi ilmiselvästi kullia.

Hoitajan määräyksestä minäkin aloin seisoa lääkejonossa. Katselin kuinka edelläni olevat kippasivat lääkelasista kuka mitäkin: tabletteja tai lääkesiirappeja. Vesihanasta juoksi jatkuvasti vesi ja lääkkeensä kumottuaan kukin hörppäsi lääkelasillaan vettä palanpainikkeeksi. Lääkesiirapit saattoivat olla niin tahmeita etteivät irronneet kunnolla lasista. Silloin vesi oli tarpeen että sai huuhdeltua kaiken tökötin kitusiinsa. Kun vuoroni tuli, sain pitkänomaisen vaalean napin.