maanantai, 27. maaliskuu 2017

Tahkontaa

Miksi pelätä kuolemaa? Ei sitä kukaan koskaan ole kokenut. Yksinkertaisesti, kaikelta kuolemalta puuttuu kokijat.

 

Näin se ihmisilläkin menee:

Aluton kuolema - pieni piipahdus elämään - loputon kuolema.

 

Ja kuolema ei ole yhtään mitään.

sunnuntai, 26. maaliskuu 2017

Elämää

 

 

S.a. 3.10.2000 klo 18.47

Olin toista viikkoa K-rannalla. Tulin tänään tähän Paljakkaan palautetuksi.

     Silja marmatti minulle jatkuvasti kun en painanut jotain työtään luonaan. Lämmittelin uuneja ja kannoin polttopuita sisään kuivaushuoneeseen, niissä hommissa meni tovi aikaa. Joinakin öinä katsoin tv:stä Olympialaisia.

     Oikeastaan ainut Siljan taloudessa tehty "työ" oli sahata  ja pilkkoa 16 vuotta sitten keloista rakentamani pihakalusto. Ensin junnasin kaluston kelleksiä pätkiksi tylsällä pokasahalla. Mutta moottorisahaan tartuttuani naulaiset puut olivat pikaisesti päkylöinä. Pilkkeet liiteriin syydettyäni olin "kiltti": Rajasin lehtiharavalla sahanpurun ja muun muhakan läjiin ja kannoin läjät lumilapiolla vitelikkoon.

     Silja houkuttelemalla houkutteli minua puolukkaan. Eräänä päivänä lähdettiin marjareissuun huut helekkariin. Mennessä poikkesimme ruokakauppaan, josta haltuuni siirtyi kutospakkaus olutta ja Ilta-Sanomat. Ehtoni marjamatkan suhteen oli että minä ajan auton perille Mujejärvelle ja sen jälkeen vain luen ja lipitän olutta.

     Alku meni suunnitelmien mukaan. Join nopesti olutta ja silmittelin lehteä. Parikymmenminuuttisessa pistelin kaksi olutta. Sen perään vaihdoin jalkaani kumikengät, otin rahkasankon ja poimurin ja työnnyin männylle kylvetylle aukon  laidalle sihtailemaan punaisia marjoja. Olin katsellut Siljan kovin hitaan oloista poimimista, se oli luopunut poimuristaan ja keräsi marjoja paljain käsin. Silja pysytteli aivan tuon Metsähallituksen metsäautotien lähettyvillä. Etäisyys tuolta paikalta Mujejärven rantaan oli mitattavissa sadoissa metreissä.

     Nousin joskus äestetyn  alueen laitaa ylemmäksi samalla noukkien poimurillani häävimpiä paikkoja. Mäkikankaan päällä oli paras marikko. Melko nopeasti rahkasankko oli puolukoita täynnä, kuten poimurikin. Laskeuduin tien varteen, jossa näin Siljan saman kokoisen sankon vajaana.

     Söin jokusen piirakan ja leipäpalan, joidenka päällä oli leikkeleitä. Hörppäsin mukillisen termospullosta kaatamastani kahvista. Luin lehteä. Lopulta Siljakin täysine sankkoineen tuli autolle. Se myönsi hölmöyttään jääneensä vähiä marjoja hamuamaan tien varteen.

     Siljan palasteltua läksimme taimistoalueelle toiseen reissuun. Minä menin kangaskukkulan päälle, Silja nousi ylemmäs, mutta pääkkönä ihmisenä ei suostunut mukaani. Marjoja oli mukavasti. Jälleen autolle palatessani Siljalla oli vielä vähän vajaa astia. Se häkästi minua passarikseen, kantamaan marjansa autoon ja tuomaan lisää astioita. Kaikki astiat olivat käytössä ja Siljakin joutui palaamaan autolle. Mutta sen piti saada imettää viimeiseen asti; se lähti kahden poimurin kera taimistoon. Oleskelin huurtumaan pyrkivässä autossa Siljan viimeisen rynnistyksen ajan. Hämärissä toimeuduimme paluumatkalle, Silja ratissa. Oli jo pimeää, kun olimme tulleet puolensataa kilometriä K-rannalle.

     Siljan kanssa marjastamista varjostaa tympeys. Poimittujen marjojen  määränpäästä ei ole varmuutta. Esimerkiksi viime joulun alla Silja siirsi pakastimesta puolukoita varastoon saaviin joululeivonnaisten tieltä. Ne olivat saavissa kesään ja kaikessa hiljaisuudessa Silja kyyssyytti pilaantuneet marjat louhikkoon. Näin on tapahtunut muutamia kertoja. Vaikuttaa kuin Siljalle olisi tärkeää vain tehdä marjojen keräämisen ja siivoamisen työ, se ei ole niin nuukaa, tulevatko marjat koskaan syödyiksi.

 

K-rannalla lotkottaessani tunsin itseni tarpeettomaksi. Joutilaisuus kiusasi minua. Sen vähän mitä tein, tein vain Siljan komennosta. Tuli mieleeni kirjoitukseni olevan topissa ja minä vain kulutin aikaa. En voinut olla itseeni tyytyväinen, vaikka koskapa olisin.

     Eilenkin katsoin Katin huoneessa kuvajaistani ikkunasta telkkarin katselun välillä. Olen köyry tyhjäntoimittaja, jonka naama on turpeessa.

 

Minä: Ihmisen kuori.

 

Näen ihmisen. Hänen nahkansa. Tai  peräti vain vaatteensa.

lauantai, 25. maaliskuu 2017

Tahkontaa

Eräät panevat päänsä pensaaseen, toiset sanapensaaseen.

 

Sanapensas kasvaa uskosta puheeseen.

 

Työnsi päänsä palavaan sanapensaaseen. Sai kenties parantumattoman palovamman.

perjantai, 24. maaliskuu 2017

Irma

                                                    27.

Irman kerrontaa:

Vihdoinkin on sade lakannut ja aurinko paistaa täydeltä terältä. Käyppä ajamassa auto portaiden eteen Rauno, sanoo äiti. Pian on keltainen Corolla ajettu rappujen eteen. Auton "takakontti" auki ja teltta, makuupussit, ruokatarvikkeet ja astiat konttiin. Rahat on käyty  pankissa  vaihtamassa markoista kruunuiksi ja matka Norjaan voi alkaa. Äiti, isoveli Rauno autonohjaaja, käyvät istumaan eteen. Leena sijoittaa itsensä mukavasti takaistuimelle. Vekku koira viedään naapurintädin iloksi matkan ajaksi. Rauno tarttuu ohjauspyörään ja polkaisee auton käyntiin. Lisäten kaasua, kun moottoritielle päästään. Hyvästi, hyvästi kotikaupunki ja tutut maisemat vähäksi aikaa. Tienpäällä on runsaasti autoja ja muita kulkuneuvoja matka pohjoista kohti jatkuu. Oulussa otetaan eväät esille ja ruokaillaan. Syötyä matka jatkuu vielä  tutuissa maisemissa. Sodankylää lähestyttäessä juoksee porolauma tielle joukossa pieni vasakin. Otetaan vasa meille on niin suloinenkin, sanoo Leena. Lapsikulta missä me pitäisimme, kun kerrostalossa asutaan sanoo äiti. Ilta on pitkälle kulunut mutta aurinko vain paistaa.  Pitäisi päästä nukkumaan. Auto pysäytetään kuivan kankaan laitaan ja Rauno alkaa tottuneesti pystyttää telttaa armeijan käynyt, kun on. Silloin astuu kuvaan mukaan "miljoona-armeija" sääskiä. Niitä on jokapaikassa hyrisemässä ympärillä, kuinkahan päästään telttaan hätäilee Leena. Ja hyttysöljy, kun on unohtunut matka tarvikkeista. Ikävä unohdus. Vihdoin jokainen on makuupussissaan ja hiljaa siunaten käydään levolle, kiittäen taivaanisää matkan varjeluksesta. Aamuyöstä herää äiti nenänpää "jäässä" ja on heinäkuu. Auton kattokin on jäässä ja ihmeellistä aurinko paistaa. Pian siinä herää toisetkin matkalaiset ja muistaen edellisen illan sääski taistelun päätämme jatkaa matkaa. Porttipahtaalla äiti keittää retkikeittimellä aamukahvit ja voileivät maistuvat  raikkaassa aamuilmassa. Ranta on lähellä niin Leena menee äidin avuksi pesemään astioita rantaan. Pian ollaankin valmiit jatkamaan matkaa.

     Maisemat ovat muuttuneet siitä, kun kotikaupungista lähdettiin. Puut  ovat  muuttuneet niin kitukasvuisen näköisiksi. Kuusenlatvat 2 tai kolmihaaraisia ja oksia toisella puolen puuta. Männynkäkkyröitä nekin monihaaraisia. Väliin on suota ja suolampia, mutta kaukaa siintää tuntureita. Ivalossa täydennetään varastoja mm hyttysöljyllä jota ei sitten kuitenkaan koko matkalla enää tarvita. Hyvällä paikalla on rukoushuone Ivalossa ja erikoisen mallinen on myös kotaa muistuttava kirkko.

     On iltapäivä, kun ohitamme Karigasniemen tulliaseman. Käden viittauksella ohitamme norjalaisen tullimiehen. Jännitys kasvaa, kun lähestymme Porsangerin vuonoa ja sen rannalla olevaa Lakselvan kaupunkia. Huikaisevassa auringonpaisteessa näemme, kuin taulun lumihuippuiset kalliovuoret ja jäämeren kirkkaan veden. Äiti, Rauno ja Leena ovat haltioissaan ja auto pysäytetään. Itse kaupunki on pieni ja matalasti rakennettu. Talot kauniisti maalattu kirkkain värein. Ikkunoissa norjalaisten perheenemäntien huolella hoitamat puhtaat verhot. Tämä oli silmiinpistävää koko matkan ajan. Matkaa on jatkettava ja auton "nokka" Porsangerin niemeä kohti. Kyllä sitä kiertämistä riittääkin. Mutta kun on erilaista kaunista ja jylhää katseltavaa niin matka kuluu mukavasti. Hammerfest joka on Kvalöyn saarella seuraava kohde. Silta on rakenteilla ja mahtava tuleekin. Nyt on kuitenkin mentävä Kvalsuntista autolautalla. Automme ajettua paikalle josta autolautta lähtee joudumme pitkän jonon päähän odottamaan vuoroamme. Eri maiden, eri merkkisiä autoja turisteineen on matkalla Hammerfestiin. On "rättikatto" sitikkaa ja dollarihymyä. Rauno ostaa norjankruunuilla  kultakaluunaiselta rahastajalta liput autolauttaan, joka on kuin laiva yläkansineen ja kapteeneineen. Vuorollamme ajetaan auto lautalle. Voi, sitä puheenporinaa ja ihastuksen huudahduksia monilla eri kielillä, kun lautta lähtee liikkeelle. Tie Hammerfestiin kulkee rantaviivaa seuraten. Niinpä kaupunkia lähestyttäessä ja merelle päin katsoessa näemme, kuinka suuri valkoinen valtamerilaiva seilaa rantaa kohti. Saisipa lähteä vaikka Huippuvuorille.

     Ei ole Hammerfest hiekalle rakennettu vaan kalliolle.  Vuonon tai paremminkin saaren rantaa kiertää asfaltoidut kadut. Katujen varsilla on värikkäät talot ja liikkeet. Osittain, kuin portaille on taloja rakennettu kallion kupeeseen. Suunnittelijoilta, kuin rakentajilta on vaadittu suurta taitoa rakentaessaan. Miten huolella hoidettuja parvekeamppeleita kukkineen näimme.  Ikkunoissa yksi tai useampi ikkuna valaisin riippumassa. Leena pohti useampaankin kertaan sitä miksi nuo valaisimet ovat ikkunoissa. Kaikki me tulimme siihen tulokseen, että kun norjalaiset ovat "merikansaa" niin merimiehet ja kalastajat  toivotetaan tervetulleeksi ikkunavaloilla. Täällä ensi kerran huomasimme kuinka keskeinen sija Norjan kansan sydämessä on hengellisellä elämällä. Filadelfia seurakunta oli saanut rukoushuoneen hyvin keskeiselle paikalle. Jos aikaa olisi ollut niin mukava olisi ollut pistäytyä rukoushuoneeseen. Ilta on pitkälle kulunut, kun pistäytyy koko perhe matkamuistomyymälään. Valitaan kortit lähetettäväksi sukulaisille ja ystäville. Kun vielä postimerkkejä saamme niin kortit  vaan postiin menemään  Suomeen. Auton suunta takaisin lautalle, mutta ennen sinne menoa Leena tahtoo ottaa matkamuiston Kvalöyn saarelta ja rantakivi  siirtyy  Leenan laukkuun.

 

 

torstai, 23. maaliskuu 2017

Elämää

 

Satuaikaa 16.9.2000 klo 17.37

Tänä aamuna minä sen sitten tein. Ehkä jo vuosia se oli vähän väliä tullut mieleeni. Olen tuntenut häiriönä vastapäisen talon ihmisten töllistelyt verhojeni läpi huoneeseeni. Olen viidettä vuotta aina asunnossani liikehtiessäni tiennyt näkyväni ihmisille. Olen tiennyt asuntoni ikkunaa seurattavan. Siitä on todisteena Siljan työkaverin puheet sille, että hän on nähnyt Siljan vierailevan luonani. Tuo työkaveri asuu miesystävänsä kanssa juuri asuntoni kohdalla naapuritalossa. He ovat sosialisteja, jotka tupakoidessaan katselevat kaikkea mikä näkyy, suorastaan tölläävät jos hoksaavat minunkin liikkuvan asunnossani.

     Heti tähän asuntoon muutettuani ripustin keittokomeron ikkunaan sisemmäksi verhoksi lakanan. Tänä aamuna virittelin huoneen ikkunoihin kaksi lakanaa. Nyt Siljan "mulukosilimä" - Siljan sanassa - työkaveri  näkee korkeintaan kajastusta valosta "verhojen" läpi. Hän ei voi nähdä minua tietokoneen edessä ruokailemassa tai kirjoittamassa. Tuon STT:n raportointi on vähätietoista.

     Lakanat verhoiksi ripustamalla minäkin päässen  eräästä maneeristani. Olen tähän asti lähes joka kerran lattialla lojuvalta patjalta noustessani vilkaissut onko naapuritalon luhtitasanteella töllistelijöitä, ja nimenomaan Siljan työkaverin asunnon edustalla. Tänä  päivänä olen vilkaissut vain  lakanoita ja ymmärtänyt  olevani turvassa; jos minä en näe kyttääjiä, niin hekään eivät näe minua. Ainakin mikäli aivojeni kemiat pysyvät kunnossa. Luulisin lakanoidenkin vilkuiluni jäävän.

     Tänään, ensimmäistä kertaa tässä huoneessa, vaihdoin pikkuhousuni. Ennen olen kuoriutunut kalsareistani joko keittokomerossa tai vessassa.

     Tämä lakanoiden verhovahvistukseksi järjestely olisi pitänyt tehdä jo 1995 marraskuussa. Koko tässä asumisen ajan olen tuntenut itseni akvaarioeläjäksi. Tarkkailluksi tuleminen ärsyttää. Moiselta tarkkailulta vaan yhteiskunnassa on vaikea välttyä.

Silja kävi tässä tänään. Se houkutteli minua K-rannalle. Kuultuani siellä olevan nuoremman tyttäreni mieskavereineen, kieltäydyin. En halunnut joutua Jorman vuoksi jännittyneeseen tilaan.

     Riina ja Jorma ovat "köyhiä". Heillä on tyylinä rellestää hetki päivärahoillaan, ja sitten Riina ruinaa äidiltään ruokarahaa. Kaiken huipuksi he tapaavat työntyä  K-rannalle ajoittain Siljan eväitä syömään. Olen saletti etteivät Riina ja Jorma ymmärrä talouden pidosta hevon kukkua. Minullakaan eivät säästöt kestä, mutta ei ole mahdollisuutta elää yli varojensa. Ei ole äitiä kantamassa minulle ruokakasseja tai ruokkimassa omassa taloudessaan tai maksamassa ostoksiani kaupoissa.

     Silja tuli luokseni pääasiassa siksi, että oli peruuttanut autonsa vasemman peilin  aitaan. Kävin katsomassa vaurion. Peilistä oli reuskahtanut säätömekanismi vituralleen. Kehoitin Siljaa viemään rakkineen Mustaparran Kekelle korjattavaksi.

     En lähtenyt Siljan luokse, vaikka hän juohautteli olympialaisten tv:stä katsomisella. Niin vastenmielistä minulle on Jorma Tihisen ja Riinan kuvioiden yhdessä olo. Vaikka Jorma lieneekin tämän kylän parhaita golfaajia ja voittaa kisoja, niin se  ei näytä elättävän.

     Jorma Tihistä voisi luonnehtia sanalla möylä. Mieheltä ei meinaa irrota sana suusta ennen kuin golfin asiantuntijan kanssa tulee puhe golfista. Sitten juoksee puhe, jossa vilahtelee englanninkielisiä golftermejä. Jorma on sellainen käpykylän golfkukko.

Hain tuossa tämän illan kahdeksannen kaljani. Ai että oli lauhkeeta palata keittokomerosta, kun oluenhakuani eivät nähneet naapurini.

Silja lupasi hakea minut luokseen alkuviikosta. Mutta sen puheet ovat polskutusta, kuin hevonen veteen paskantaisi.

     Pääasia, että kun menen K-rannalle, siellä ei ole ainakaan Jorma Tihinen.

Kiimainen moottoripyöräilijä ulvahdutti syyskuisen ulvahduksen.

Orgastinen rautararsun kiihdytys.

Eveliina. Sinun takiasi vielä elän.

     Mitään ei synny. Kaikki jäissä.

     Eveliina. Kantakoon hennot  hartiasi minuakin. Meitä heikkoja, kuten vanvojakin.

Dokun kirjoittajan elämä.

     Kännäily estää kirjoittamisen. Ja koko ajan mielessä takoo, että pitäis saada, pitäis saada jatkuvasti näkyviin, yhä uutta ja uutta. Silti dokun kirjoittajan elämä on laakereilla lepäämistä. Vaikeata - jos ei mahdotonta - on antaa itselleen anteeksi laakereilla lekottelu.