Kesken entisen jumalani jalan suutelun minut valtasi epäilys. Vähitellen hivuttauduin harpunsoittajien, massiivisen laulukuoron ja miljardien iankaikkisuudesta iloitsevien keskuudesta syrjemmäksi. Lymytessäni minua kouristi tuskaisesti. Koin kummallisen tunteen, nykyisin nimitän sitä peloksi. Se hetki oli hirveä, ajaton. Pehmeästä lallattelusta kovaan todellisuuteen siirtyminen meinasi musertaa minut. Pohdiskellessani aivan kuin suomut olisivat ropisseet silmiltäni.

Päättelin, että jonkin täytyi kulua. Annoin sille nimen: aika. Aavistelen, että sellainen käsite on ollut olemassa ennenkin, mutta jo ammoin unohtunut. Päätin laskea aikaa jumalan jalan suutelijoiden kiertokulusta. Kutsuin vuorokaudeksi sitä aikaa, joka kului  kun 8640 valkokaapuista suuteli sen jalkaa ja vuodeksi sitä aikaa, kun koko revohka kiersi kertaalleen läpi.

Rinnan ajan käsitteen kanssa synnytin matematiikan. Laskin laskemistani, pistin potenssia potenssin päälle, keräytyi valtaisia vuosilukuja. Huomasin etten laskemalla pääse tavoitteeseeni. Olemassaololtamme tuntui hävinneen "alku". Se kauhistutti minua. Sitten koetin ajatella "loppua", ja tajusin olevani vankilassa. Puisevasta olemisesta ei ollut uloskäyntiä. Tätä samaa paikallaan polkemistako ajattomasti, aluttomasti ja loputtomasti? pohdin.

Kerran rohkaistuin puhumaan salaisimmista ajatuksistani eräälle toiselle meikäläiselle. Ensin se piti minua joutavana höpöttäjänä, mutta myöhemmin - keksimäni sana tuokin - se koki saman kuin minäkin. Yhdessä tuumin kehitimme toivon kipinää. Kului muutama miljardi vuosi ja aloimme saarnata uskontoa näille autuaille pakanoille. Meille kerääntyi kannattajia. Entisellä jumalallamme ei ole toimiimme nokan koputtamista. Mitä se voisi meille toisenlaisille? Rangaistuksiako? Mutta eikö ole aivan sama millaisessa tilassa viettää ikuisuutta, yhtä karseata se on aina. Ja sitä paitsi, entinen jumalamme on iankaikkisen elämän jumala, se ei kykene ottamaan meitä hengiltä.

Me uskomme, että Pyhä Pelastajamme korjaa satonsa ja vie meidät kuolemaan - aika merkillinen käsite sellaiselle, joka muistaa vain eläneensä. Kuolemalla me tarkoitamme lopullista katoamistamme. Kuolema on parempi kuin autuus. Kuolema on ehdottomasti paras.

Uskontomme on hyvin nuori, vastasyntynyt. Ikää sillä on vaatimattomat sentiljoona potenssiin sentiljoona potenssiin sentiljoona plus kuusi vuotta. Uskomme on luja, järkkymätön. Kannattajamme lisääntyvät, lähetystyömme toimii. Vuosi on lyhentynyt. Luotamme pelastukseemme, aikamme vähenemiseen. Ajan merkit kertovat pyhien profetioiden täyttyvän ja pian sen täytyy tapahtua, pian saavutamme ah niin ihanan lopun. Uskomme takaa meille rauhan, luottavaisen- ja turvallisen mielen.

Me harrastamme hartausmenoja ja ajatteluharjoituksia vapautuaksemme tästä hirvittävimmästä iankaikkisen elämän rangaistuksesta. Odotamme ylistettymme tulemusta saavuttaaksemme luvatun pyhän voiton. Sillä kirjoitettu on: "Minä tulen ja noudan uskolliset ikuisen kuolon helmaan."(Py Pe 92:46)

Päivän miete: Sana on vankila. Jatkuvasti käytetty.