Kuuluin päättäjiin. Päätimme siitä missä oloissa oli pidettävä rikollisia psyykkisesti häiriytyneitä. Tämä vierailumme liittyi päätöstemme valvontaan.

Lähestyimme joukolla kapeaa metalliovea, josta menisimme sisälle. Silloin mieleeni muistui kuva laitoksesta johon olimme menossa. Kuva oli ollut melko kapeana juottina sanomalehden yläosassa, ja se oli ollut pitkä: oli ulottunut yhtenäisenä lehden etusivun laidasta takasivun laitaan. Valokuvan rakennus oli muistuttanut tankkilaivaa. Rakennuksen ulkopinta oli vaikuttanut kauttaaltaan lasiselta. Lasi oli ollut panssaroitua siten, että sen sisällä oli ollut teräslankaverkkoa. "Tankkerin" kylki oli ollut maalattu puhtailla väreillä, kuin lapset olisivat tehneet suuren taideteoksen; oli punaisia omenoita, vihreitä puita, keltaista aurinkoa...

Ovesta sisään mentyämme ja oikealle käveltyämme tulimme hämärähköön oleskelutilaan. Sitä pitivät vallassaan talon asukit, jotka siinä tilassa olivat kaikki miehiä. Karulta vaikuttavia istumapaikkoja oli monessa lattiatasossa, johonkin oli suunniteltu loosimaisuuttakin. Oli pilareita. Keskellä oleskelutilaa oli tumma seinärakenne, en päässyt tietämään miksi. Vastaamme löi puolitunkkainen haju.

Olin vierailijoiden joukossa sikäli keulilla, että näin tummempisävyisiin vanhentuneisiin housut-pusero-asuihin pukeutuneet miehet. Odotin hieman jännityksellä, kuinka he tulisivat suhtautumaan meihin. Jotkut istuivat, jotkut olivat jalkojensa päällä. Tunnelma oli pysähtynyt. Meillä ei ollut minkäänlaista opasta.

Sitten yksi seisaallaan ollut köriläs rupesi hivuttautumaan meitä kohti kuin varovasti tutustuakseen. Silloin huomasin hänen takaansa paljastuvan myös fyysisesti sairaan; hänen naamassaan oli outo sykerö, nenän selän kohdalta lähti säteittäin ihopoimuja, kurttuja, niin että hänen silmänsäkin näyttivät häviävän poimujen sekaan. Kuitenkin hän lienee ollut näkevä, koska kädessään ei näkynyt reitin kopelointiin tarvittavaa keppiä eikä kukaan ollut sen näköinen, että olisi hänestä huolehtiva henkilö.

Nähdäkseni miehistä jokainen oli lääkkeillä pysähdytetty, kuka millekin tasolle.

Liikuin vähän vasemmalle. Sain paremmin näkyviini pilarin takaisen loosin. Siinä istui kolme miestä. Jostakin takaa riensi reippaasti esille siviilivaatteinen hoitaja, mies hänkin. Ammattinsa taitava hoitaja hymyili meille vierailijoille, hymyili ehkä meidän hämmennyksellemme. Hoitaja kurkottautui erään loosissa istuvan eteen ja käski hänen sanoa "puuhpa". Elähtänytkatseinen mies sanoi auliisti sanan vasten hoitajan kasvoja, jonka jälkeen hoitaja poistui. Itsekseni arvelin hoitajan tehneen hengenhaistelutestin. Mies jäi omia aikojaan toistelemaan puuhpa-sanaa.

Kiersin rakennuksessa sellaiselle paikalle, jossa ei ollut asukkeja eikä vierailijoita. Jäin tuijottamaan seinää ja lähinnä ikkunoita. Ikkunat olivat pienehköjä ehkä aavistuksen kellastuneita teräslankaikkunoita, mutta niitä oli varsin lähekkäin. Ikkunoiden alalaidat eivät olleet kaikki vaakalinjassa. Ajattelin, että oli kuin lapset olisi päästetty rakentamaan taloa, ja ne olisivat vapaasti toteuttaneet itseään.

Kävelin kierroksellani tavoitteena poistua laitoksesta. Eräässä oviaukossa vastaani tuli asukki, joka heilutteli ylpeänä etusormensa ja peukalonsa välissä pienoista valkoista kivenpalasta, kalkkikiveä ajattelin. "Minulla on tämmönen", hän sanoi. Kohdatessamme heilautin minäkin samanlaista kivenpalasta, joka oli asetettu metallirenkaan sisään siten, että heilutellessa kuului kalinaa. "Ja minulla on tämmönen", sanoin asukille. Olin jostain kulkiessani nypännyt valkoisen kivenpalan muistokseni. Oitis asukki kääntyi perääni. Rakennuksen ulko-ovea lähestyessämme vaihdoimme asukin kanssa kiviämme.

Hoksasin olevani viimeinen vierailija, muut olivat jo menneet. Ihmettelin kuinka kapea ulos johtava teräsovi oli uskallettu jättää raolleen poistumistani odottamaan. Lähellä kylläkin näkyi häärivän mieshoitaja asukkien parissa, hän vilkaisi minua. Aioin lähteä ketään hyvästelemättä. Vedin jo ovea takanani kiinni, kun kuulin minulle huudettavan "näkemiin". Palasin ja vastasin samalla sanalla. Hyvästelijä oli minulta valkoisen kiven saanut asukki, joka iloissaan ralisutteli sitä metalliraksissaan. Vedin ovea, jolloin se loksahti lukkoon.

Kävelin kaupungin katua kotiani kohti. Matkan varrella eräästä kaupasta tuli kadulle nainen, joka oli ollut äskeisellä laitosvierailulla joukossamme. En halunnut näyttää hänelle pohdiskelevani huolestuneena hetki sitten näkemieni asukkien asioita. Siksi kaivoin taskustani valkoisen kiven palan ja aloin kävellessäni heitellä sitä huolettoman oloisesti ylös ja alas.

 

Miete: Jotkut sanovat elävänsä vielä, mutta eivät nyt.