Olin jotenkin päässyt Tatjanan jalasmökin sisälle. Istuin mukavassa tuolissa mitään tekemättä. Yhtäkkiä kuulin ulkoa askelten töminää. Ryntäsin valonappulalle, josta napsautin huoneen hämäräksi ja yritin sammuttaa ulkovalon. Tiesin valojen sammuttamisessa myöhästyneeni; ulkona liikkuvalle oli jo paljastunut, että jalasmökin sisällä oli joku. Avasin ulko-oven. Ulkona ei ollut pimeää. Pihalla seisoi kookas mies. Miehen hartiat olivat hieman kumarat. Hän ei katsonut suoraan silmiini, mutta silti näin silmistään hänen olevan henkisesti jälkeenjäänyt. Miehen vasemmassa kädessä roikkui veistokirves. Tunsin uhkaa. Mies saattoi olla Tatjanan ystävä tai jopa rakastaja. Mies ölähti: - Onko Tatjana siellä? - Ei, vastasin. - Mahtaa olla vielä kaupassa myymässä.

Jalasmökissä oli elämää. Kirveen kantaja oli luopunut astalostaan. Hän kannatteli käsissään kasvojensa korkeudella kovasti musiikkia purkavaa matkaradiota ja iloisena hullunkiilto silmissään nauraa hörötteli. Taaempana mökissä seisoi kuumaverinen henkinen johtaja. Hänen johtajuutensa perustui väkivallan uhkan ylläpitämiseen. Tumman parransängen mies oli raavaimmillaan, iältään reilut 30 vuotta. Hän oli porukan kookkain, ja vyöllään riippui lyhyehkö tupeton miekka.

Sitten olimme jalasmökin ahtaassa keittiössä paistamassa räiskäleitä. Johtaja ja Tatjana keskustelivat viereisessä huoneessa. Oikeastaan vain kirveen kantaja oli itse touhussa, minä ja pyöreänaamainen paksusankaisia silmälaseja pitävä mies katselimme. Kirveen kantaja paistoi räiskälettä paistinpannulla keittolevyllä. Hän heitti räiskälettä kääntääkseen, jolloin se lensi kaasulieden päälle, jossa jostakin syystä oli tuli. Paksusankainen oli juonut itsensä tilttikuntoon. Räiskäleen lennettyä kaasuliedelle paksusankainen sammui. Hänen eurokossupulloa pitelevä kätensä kallistui räiskäleen päälle ja pullosta pulpahteli viinaa räiskäleelle. Viina syttyi palamaan, jolloin poistuin keittiöstä. Naapurihuoneessa sanoin johtajalle tulen olevan irti ja esitin, että hän menisi katsomaan tilannetta. Johtaja ei pitänyt kiirettä. Pyysin johtajalta, että saisimme Tatjanan kanssa mennä ulos. Hän suostui ja ojensi minulle ylimääräiset saappaat. Vaikka en katsonut saappaiden sisään, tiesin vasenta saapasta täyttävän ihmisen jalan, joka oli väkivaltaisesti repeytynyt poikki. Samalla kun johtaja meni keittiöön, astuimme Tatjanan kanssa pihalle. Olimme Tatjanan kanssa turvassa.

Olin ihastunut Tatjanaan käydessäni "juukalaisessa" kaupassa. Hän oli siellä kassalla töissä. Kaupassa oli sellainen systeemi, että kussakin tuotteessa oli irtonainen hintalappu, joka piti esittää kassalla. Olin ottanut kulmakynän, rypistänyt hintalapun kämmeneni sisään ja marssinut kassan ohi. Tummatukkainen Tatjana oli toisen myyjän kanssa katsonut minua epäilevästi, mutta ei ollut puhunut mitään. Kaupan tuulikaapissa olin nakannut hintalapun lattialle, ja ilmeisesti juuri minuun päin kääntyneet myyjät eivät olleet sitä huomanneet.

Olin tiennyt Tatjanan asuinpaikan ja päättänyt lähteä häntä sinne odottamaan. Sorasekaista tietä kävellessäni oli satanut vettä. Tien päälle oli kaatunut useita metrejä halkaisijaltaan oleva puu. Puun alitse ryömiessäni olin harmitellut vaatteideni ryvettymistä sadelillingissä.

Miete: Kielen, ensimmäisen uskontomme, avulla päähämme ahdetaan ne tuhannet muut.