Roska kuolemien välissä.

Sanattomat kuolemat.

Kaatopaikan sanat.

Sanavankila, kuin täysi roskakori.

Planeetallamme sanat ovat laajasti uskottuja. Ne ovatkin lajimme suurin jysäytys.

Maapallolla on vähän raaka-ainetta. Vaikka käyttäisimme sen kaiken ihmisen monumentin rakentamiseen, tuskin sitä mikään muu kaikkeuden sivilisaatio milloinkaan huomaisi, puhumattakaan että pitäisi merkittävänä.

Samat sanat. Samat jymäytykset vuosituhannesta toiseen.

Ne haluavat pitää toisen kerran kuolleistakin kiinni. Ne hakkaavat niiden nimet kiveen.

Luonnonehtoisuudessa toisen kuoleman jälkeen ei ole sanoja, jotka jäisivät vaikuttamaan jälkipolviin.

Luonnonehtoisuudessa ei ole sanoja.

Sanojen varassa lajimme paisuu.

Sanojen varassa ongelmat paisuvat.

Paisuttavat sanat.

Olemme paisuvia, kuin kaatopaikkamme.

Yhä lisää sanoja. Nämä sanani olivat jo liikaa.

Ennustan: Tulee aika, jolloin tukehdumme sanoihimme.

"Luonnonystävän" ajatus on puhdas sanoista.

Lieneekö aikalaisellani, eräällä pastori Juntusella, uskovaisten kaatolupa?

Antaisiko nimismies uskovaisten kaatoluvan?

Ajatus hamuili pehmeämpää ja keksi uskonnon.

Kaikki se, mistä emme haluaisi luopua, on huumettamme. "Huumeilla" pehmennämme elämämme kovuutta.

Ne jotka yrittävät tarrautua iankaikkiseen elämään ovat suuresti erehtyneet.

Todellisuus meidät kaikki hoitelee.