Jos kaikki lajit tavoittelisivat luonnon tuhoamista, tarvittaisiinko siinä enää ihmisten avustusta?

Heinäsirkoillakin on nälkä. Eivät ne ymmärrä, miksi niiden paisuneiden laumojen olisi jätettävä syömättä, jotta toiset paisuneet laumat saisivat syödä.

Luonto: Nälkä nälän kanssa vastakkain.

Kaatopaikkamme on kaikkialla. Sen "näkösuojana" kannattelemme ajattelemattomuutta.

Oletetaan että kehittyisi kaiken mahdollisen maapallolta syövä kasvilaji, joka olisi immuuni kaikelle torjunnalle. Syötyään se kuolisi.

Luonto ei ole presidentti: Se ei armahda.

Miksi ilmaista luonnonehtoisuutta yritetään ostaa rahalla? Ei ole luonnonehtoisuutta myyvää liikettä, ei kassaa, ei "voiton" kokoajaa.

Kaikki tarvittava oli jo valmiina. Ei olisi enää tarvinnut kyntää, kylvää, kasvattaa ja rakentaa.

Kaikkeus, tuo yksilösatujen ääretön hautausmaa.

Ymmärtämisessä on se hankaluus, että saattaa oivaltaa merkityksettömyyden. Luodessaan merkityksettömälle merkityksen tekee todellisuuspaon ymmärtämättömyyteen.

Jotkut tahtovat taotuttaa itsensä pölyyn.

Kuinka niljakkaista saduista valmistaisi luistamattoman perustan?

Jokainen jatkuvan muutoksen itseensä pysähdyttämistä yrittänyt on epäonnistunut.

Potin korjaavat pienet herkkusuut.

Pallossako pallona vai muualla, pallossako osana vai muualla, pallossako hauta vai muualla? Mitä sen merkitystä, kun ei ole merkitystä.

Käännyttäjistä ei ole puutetta.

Kokoamme rajat, ennakkoluulojemme kuoret, ympärillemme. Niiden sisäisessä pelkolassa etsimme pelottomuutta.

Pölyjen koostumuksen muutos ei ole pölyjen "loppu". Se on vain erään muodon loppu.

Kun ihmisten kädet, jalat ja aivot väsyvät rakennelmiensa pönkkäämiseen, rakennelmat sortuvat.

Yksi kusikaari. Siinäkö ihmiseläimen minuus?

Niin sanottu tiedostava minuus ei ole perinnöllistä.

Olisitko ihminen loppuusi asti, jos tietäisit olevasi kaikkeuden ainoa elävä ihmiseläin?