Olimme saunomassa. Saippuoin muniani. Olin leiponut peliä pusseineen jo monta minuuttia, kaikessa rauhassa. Katselin samalla ohi kulkevia silmiin. Huhti kysyi minulta mitä oikein meinasin tempullani. Jälkeen päin komppaniaamme levisi tieto, että Autiovaara oli testannut löytyisikö joukosta homoja.

 

Siivouksen aikaan ykköstuvassa kysyttiin:

- Missä Autiovaara on? Sillä on tupapalvelijan huki.

Erikkala uhrauduin. Iltasiivouksen jälkeen Autiovaara käpyttelin tupaani. Sanoin olleeni alikersanttien tuvassa juttelemassa. Seuraavalla kerralla sanoin olleeni kitaraa soittamassa. Seuraavalla kerralla sanoin olleeni sotkussa vierasta tapaamassa. Seuraavalla kerralla sanoin olleeni kerhossa. Sitten Halmejärvi juorusin asiasta alikersantille ja minä, alikersantti, lopetin Autiovaaran siivouspalvelun aikaiset poistumiset.

 

Nimeni oli Kakkare. En asustanut Autiovaaran kanssa samassa tuvassa. Jostakin syystä Autiovaara tavatessamme ja tilaisuuden tullen venytti inhottavasti sukunimeäni. Nimeäni lausuessaan se levitti suuren suunsa amerikkalaiseen hymyyn ja päätti sanomisensa nenätuhahdukseen.

Kerran olimme pyöräilleet toiselle varuskunta-alueelle. Olimme haravoineet lehtiharavoilla hiekkaisia kulkukäytäviä ja ruohoalueita. Olimme poistumassa. Sattumoisin Kakkareen ja Autiovaaran polkupyörät nojasivat pyöräpareina toisiinsa. Autiovaara repäisin pyörääni yrittäen vapauttaa sen toisesta. Pyörämme olivat kuitenkin takertuneina ja yhä vimmaisemmasta riuhtomisestani huolimatta ne eivät irtaantuneet. Kakkare yritin lähestyä ottaakseni pyöräni, mutta se ei voinut Autiovaara reutoutumiseni vuoksi tarttua ohjaustankoon. Lopulta pyörät irtosivat ja Kakkare pyöräni rämähti kentälle kyljelleen. Sillä aikaa kun he odottelivat minua, joka olin ilmoittamassa vääpelille tehtävän tulleen suoritetuksi, Kakkare ruskean työpuvun lahkeeseeni polven alapuolelle ilmaantui veriläimäre.

 

- Mitä se tillittää? kysyin Aittolahti.

- Tilliäpä tilliä. Ja klitoriksia valkovuotokastikkeessa. Itkiskö vai söiskö? sanoin Halla.

- Hyvät liukkaat superperunat. Kun vähänkin puristaa niin visva nousee pintaan. Pitää vaan varoa ettei nyrjäytä kieltään.

- Onneks on edes kunnon jälkiruoka.

Autiovaara olin jälleen lievää väkivaltaa käyttäen onnistunut sovittamaan itseni pöydän siihen päähän josta ruokamme jaettiin. Niinpä pidin huolen ettei ainakaan minun lautasellani ollut pöytäväen pienin jäätelönpala.

- Sais sitä tulla vähän tännekin päin, marisin Halla, kun me kaikki olimme vakautuneet jo syömään jäätelöämme.

Autiovaara kaapaisin lautaseltani lusikallisen ja heitin sen menemään sinne päin mistä nurina oli kuulunut.