Katselin puhuvaa kenttäpastoria, kuulematta mitään.

Katselin tyttöystävääni, jolla ei ollut rihmankiertämääkään. Kenttäpastori puhui jossain.

Tuijotin edessäni seisovan niskaa ja kuulin kenttäpastorin puhuvan. Pelkäsin.

Katselin edessä seisovan hartioilla olevia hilseitä ja ajattelin siviilissä olevia kavereitani, jotka parasta aikaa ryyppäsivät ja muutenkin rälläsivät.

Tapitin kenttäpastoria ja ajattelin että avaruudellinen neuvonantaja saisi kohta velvollisuutensa täytettyä. Se menisi tutun pankin lainaosastolle ja jos tiellä ei olisi mokomaki kurakeli se kastaisi yöllä johanneksensa. Röyh ja krooh.

Katsoin 90 asteen tanassa seisovaa maa-isän salkoa. Se teki työtään, ankarasti. Heppi kiilsi paljaana, aivan kuin rikkoutunut varmuusväline olisi kietoutunut varren ympärille. Pieni lärpäkeosa lipusta heilui vapaana, kevyt kenttäharmaus hulmutteli sitä amerikkalaisilla, venäläisillä, ranskalaisilla... ydintuulilla.

Ajattelin että sota ei ollut koskaan loppunutkaan, nimittäin iso sota. Tappava sota. Sitä käytiin joka hetki lisää.

Meidät oli järjestetty kahden kulmaavan tien risteykseen viisirivisiksi kulmaaviksi osastoiksi, koko prikaati, tai se osa, joka oli jäänyt sisään. Pastorille oli asetettu pönttö hyvinhoidetulle nurmikolle.

Sotilaat olivat sunnuntaipuvuissaan ja he kunnioittivat vetämääni tilaisuutta paljain päin. Kenttäpastorina minun kuului levittää sanaa kentälle ympärilleni järjestettyjen sotilaiden syviin riveihin. Olin pumpannut itseni henkeä täyteen. Onneksi ympärilleni oli pysähdytetty kurinalainen joukko. Jumalani avulla kestin yli tuhannen silmän polttopisteessä kärvennyksen pamahtamatta. Seisoin siistin sotilaallisena puhujapöntössäni ja annoin sanojen tulla. Johannes kuulosti nousevan sisältäni hyvin tiiviinä ja selkeä-äänisenä.

Ja jossain kaukana käki olin pahoillani megafonin rauhanrikonnasta. Urheasti kuulutin pauhaamisen väliin: "Hukkuu, hukkuu, hukkuu..."