Komppanian päivystäjän pöydänlaatikko sisälsi kalleuksia Kallesta Jalluun. Oli siellä joitain papereitakin, ohjeita, muutamia mahdollisesti tarpeellisia vihkoja, vapaaseen käyttöön jätettyjä sotilasrunoja, jokunen kynänpätkä ja elättiräklä.

Ei räklä paljon syönyt, ei. Vain lajinsa sotilaiden hermoja, mutta sitä ei armeijassa lasketa miksikään menoeräksi, päinvastoin. Parina tyhmimpänä viikkona me alokkaat emme edes tienneet, että räklä laskettiin lintujen sukuun. Myöhemmin huomasimme otuksen kuuluvan harvinaiseen tuppisuiden heimoon, olin mykkä. Mutta jossain kaukana näkymättömissä ja kuulumattomissa tuntui pelastamisekseni sovitun, että minua pitää hoitajien avustaa, räkättää puolestani. Niin tehtiin.

Räklä oli pelottava, kuin suurimmista suurin kotka, mutta en kooltani. Kukaan ei olisi halunnut joutua kynsiini. Silti meistä löytyi jokusia uhrilampaita, jotka arvelimme että kun kerran antaisi linnun oikein kunnolla kouraista, niin sen perään jättäisin ne rauhaan.

Ensimmäisenä iltana - minua päätöntä, jalatonta ja ääneni kadottanutta hoivattiin vain iltaisin - räklää kannattelin hyppysissäni minä, kantakersantti. Seuraavana iltana lepäsin päivystävän alikersantin, minun, vähän surureunaisissa kynsissä. Kolmantena iltana päivystävänä alikersanttina kyselin vapaaehtoisia, ja löytyihän meitä. Eri iltoina esille astuimme me muutamat pakollista komentotalouteen tutustumista enemmälti lykänneet, siviilissä me käyttelimme sellaisia nimikkeitä ja oppiarvoja kuin varatuomari, ekonomi ja arkkitehti. Meitä oli vähän ja räkätykseni kuului jatkua. Niin jouduimme heittäytymään hoitoalan riesaan me muutamat opistotason koulutuksen siviilissä tarponeet. Seuraavana painuttiinkin meihin sellaisiin, kotoisissa oloissamme ihan tavallisiin rupuliviilekkeisiin, meidän mielessämme armeijaan tullessa olivat kajastaneet korkeammat tavoitteet, vähintään aliupseerius. Me miehiksi opiskelevat, joissa oli ytyä tai kuvittelimme meistä sellaista löytyvän, saimme nimenomaan tällä saralla vapaasti näyttää nohevammuutemme. Kuitenkin alle kahdessa viikossa päädyttiin tilanteeseen, jossa nuo maagiset "onko vapaaehtoisia"-sanani eivät aiheuttaneet väessämme enää minkäänlaista ulospäin näkyvää äjähdystä. Mutta ei hätää, räklä minulle alkoi siipitöihin totuttelu.

Se alkoi silloin, kun päivystävän alikersantin ominaisuudessa heitin lennätettävän vinottain päin toista edessäni seisovaa alokasjonoa. Räpelsin lennossani. Räklä oli syntynyt. Tunsin pienoista kunnioitusta esineiden käsittelyä kohtaan, sieppasin Räklän kopiksi ja tulin valituksi.

Vuorokauden kuluttua Räklälle teetettiin uusi yritys. Kukaan meistä ei ojentanut kättään sen kahmaisemiseksi. Niin päätin lentoni perusasennossa seisovan alokkaan käsivarteen ja räpsähdin lattialle. Valituksi seuloutunut noukki Räklä minut käteensä, kun oli kuullut päivystäjä tekoon määräävän komentoni.

Seuraavasta illasta alkoi Räklä väistelyni, josta me ryhmänjohtajat olimme äkäisiä. Seurasimme tarkoin, kuka olisi ensimmäinen niin käskyistä piittaamaton, että väistäisi minua ottaessani maailman läpi kyytiä.

Uskoon, kerran vuorokaudessa, pöytälaatikko luovutti elättinsä tieteellisille kokeille. Mutta luonnonlait olivat armottomat, vääjäämättä ne kerta kerran jälkeen kiskoivat minut turvalleen lattialle.

Hissun kissun Räklä ympärilleni kehittyi oma vakaan horjumaton säännöstö. Muun muassa hipaisuni laskettiin kosketukseksi, jolloin meistä alokkaista taaempana oleva, johon Räklä olin reilusti törmännyt, siirsin räpeltäjän kusiluistimeni syrjällä edessäni olevan viereen. Joskus hipaisusta kehittyi meidän kahden peräkkäisen pojan välille riita, jonka alikersantti komentoni välittömästi leikkasi poikki ja annoin pikatuomion. Alokas kokeilin jonojen ojennuksen jälkeen syrjempään hivuttautumistakin, mutta huonosti kävi kun jonomme kupru huomattiin. Jos Räklä onnistuin viuhottamaan niin etten koskettanut ketään, vaan lennosta lattialle läsähdettyäni pysähdyin käytävälle, valinta osui kohdallani olevaan siinä jonossa, jota olin lähempänä.