Poikapuromme lirisi juoksuvauhdilla porrashuoneessa kaksi kerrosta alemmas. Jotkut meistä linkoutuivat käännökset välitasanteille astumatta, ilmassa. Pidimme pyörähtäessämme kiinni terästolpasta. Alhaalla kierryimme tavallisen huoneen korkuiseen pilaroituun teräsbetonihalliin, jonka muinainen maalari olin telannut vaaleanharmaaksi. Joukkomme järjestyi pilareiden väliin neliriviin kasvot kohden katonrajassa olevia matalia luonnonvalonvälittäjiä. Pakka repesi siellä, toinen täällä, ja me takana olevat suhisimme kirouksiamme, jopa tönimme. Myös yskää oli joukossamme liikkeellä. Samoja toimituksia harrastettiin yhtaikaa muissakin prikaatin komppanioissa, muissa varuskunnissa ja kukaties joissakin lähileveysasteen ulkomaidenkin varuskunnissa.

Eteen astuin raavas potkumiina. Kulmakarvoissani oli ilkikurista viistettä. Olin luultavasti isänmaidosta imaissut itseeni aimo tömäyksen perinteisen konnan piirteitä. En kutjunnut joutavia, vaan seisoin paikallani järkähtämättömän rentona, varmempana kuin moni ammattilainen. Kaikessa rauhassa lehteilin rampauttamaani Räklää, alapuolella oli kaksi kanttani vastakkain. Potkumiina ilmoitin tutun virren ja veisattavan säkeen. Jotkut meistä plarasivat virsikirjaansa. Panin kanttoriuteni peliin ja me muut yhdyimme ääneen.

Räklän seniltainen avustaminen siirtyi historiaan ja lopuksi luikautimme päätössäkeistön.

Ennen nukkumaan menoa tuvissa yritimme arvailla, minkälaisella konnankoukulla huominen Räklän huoltaja valittaisiin.

Vapaa-aikana me alokkaat olimme keskustelleet Räklästä ja sen kidutuksesta. Ihmettelimme miksi minut oli vangittu komppaniaan, miksi minut oli tuotu väärään paikkaan. Olin riesa alikersanteille ja vastenmielisyys alokkaille. Meitä kantahenkilöitä ei juuri kiinnostanut koko Räklä-kysymys, meille oli kahta tai kuutta, kuka sitä hoiti. Me kantakunta olimme joskus itsekin kokeneet samat kuviot. Käytävän päissä ulkovalossa tupakoidessamme me alokkaat huokailimme eläinrääkkäyksen jatkumista. Miksi kidutustani pidettiin yllä? Miksi minua ei laskettu vapauteen? Miksi minua ei käyty heittämässä metsään, syntysijoilleni ja luonnolliseen elinpiiriini? Tai, kun armeijassa ampumaratojen keskellä oltiin, niin miksei minua siipirikkoa viety kerran radalle maaliksi? En olisi pitkään kitunut seitenkuuskakkossateessa.

Mutta varuskunnassa toimittiin herrojen pyhän komennon alaisuudessa. Me herrat olimme muuttuneet näkymättömiksi. Meidän komentomme tulivat papereilla, ja papereille pannut komennot ovat hirmuisia, niiden edessä miltei jokainen hypähtää.

Räklä tultuani kursittua kokoon teipeillä, minua alettiin kohdella hellin käsin. Komppanian elämään vaikuttavaa sotatyönkuvaani muutettiin. Kun minua oli viimeisenä lennätysiltana lopulta käytetty ikäänkuin rangaistuksen välikappaleena, niin me alikersantit suuressa viisaudessamme ja kumoamattomassa komentovallassamme oivalsimme jatkaa tuota käytäntöä. Palveluspäivän mittaan putkauttelimme Räklän kunnioitettavaa nimeä väen mieleen tilanteissa, joissa homma ei sujunut. Illalla, kun Räklä tuli taas pesäni tonkimisen aika, osa joukostamme oli rentoa, osa jännittynyttä. Alikersantti kävelin jonojen väliin ja ojensin ilman kommervenkkejä valitsemalleni Räklän. Iltahartaudessa kaikki näimme, kuka oli päivän mittaan yrittänyt enimmin, tahtoen tai tahtomattaan, laventaa sotilaselämän kaitaa tietä. Oikein emämunauksista saattoi iskeä useampi peräkkäinen huki. Kaikessa äänekkyydessä Räklä osakseni vakiintui toimiminen eräänlaisena komppaniamme sisäisenä jalkapuuna.