Jokainen meistä pian sotatyömieheksi vihittävistä kannoimme oljenkortemme kekoon. Kirkkokartanolle sankarihautojen katveeseen nurmikolle jäi meidän aikaisemmin valan tehneiden vartioimina tököttämään neljän ryhmissä piipuistaan toisiinsa nojaavien pystykorvapyramidien rivistöt. Aseissa oli neljäkymmenluvun alun vuosilukuja, kuten risteissäkin. Kirkon seinään oli käytetty samassa tehtaassa poltettuja tiiliä kuin millä oli muurattu Lääninvankilan rakennukset ja muuri.

Väkemme täytti tyhjän kirkkorakennuksen. Meitä hyvin saappaansa lankanneita sunnutaipukuisia alokkaita asettautui penkkeihin useita satoja. Tupa täyttyi ajatuksistamme, monenlaisista.

 

Oloni oli aika kuollut. Edessäni seisoimme lukkopolvisina me kaksi upseeria, minä pellavapäinen vänrikki ja minä tummatukkainen luutnantti. Meidät upseerit oli valittu kannattelemaan Suomenlippuja. Roikotimme niitä vinottain kohden valaväkeä. Vänrikki, olin vain kesäsellainen, tarkoitukseni oli pyrkiä kadettikouluun. Vänrikin posket punersivat.

Ei se sen raskaampaa ollut kuin ennenkään, olin riippunut elämän kutomalla pohjallani jo kymmeniä vuosia. Suorakaiteen muotoinen olemukseni ei koskaan voinut nähdä mitään. Lietteeni oli kuivunutta. Silloin kun sitä levitettiin,se oli aika notkeaa. Olin herkästi palava ja pelkäsin sytyttäjiä. Olin monivärinen. Minä puhuin, taiteilija puhui kauttani. Olin taiteilijan luoma. Hän valmisti minut huolellisesti, tunteella ja kaiken taitavuutensa käyttäen. Taiteilija otti suuren vastuun, hän vastasi minusta. Minulla pyyhki melko hyvin, mutta toista oli meillä katon litteillä siivekkäillä. Me hikoilimme suurissa ihmismassoissa.

Hui! Luuraisikohan täällä jumala? ajattelin. Vai olisiko se juuri nyt jossain muussa kirkossa tai joidenkin yksittäisten uskovaisten luona miljoonissa ja taas miljoonissa eri paikoissa?

Kipittelin valasormillani sihnuttaen niitä toisiaan vasten kuin kapeahameinen nainen jalkojaan, levitin ne avoimeksi, kumarrutin niitä, jännitin ne kirkkoveneeksi, pidin niitä ristissä kuin paskaansa pidättelevä lapsi jalkojaan, tein peukalosta ja keskisormesta rinkulan. Touhuni tarttui meihin muutamiin sivulla ja takana olleisiin.

Me muut alokkaat olimme taas sillä siunaamalla toisessa mielentilassa. Meidän pieniin päihimme ahtautuivat suuret kunniankipeät Jumalat. Meidän Jumalien, meidän kauluksemme olivat yhtä kauluslaattaa ja meitä laattoja hallitsivat ties kuinka lukuisat ja monikerroksiset leijonarivistöt, tassuineen ja hännänalusineen.

 

Sotilasvalan jälkeen me purimme pihalla olevat keot ja puolimiehinä lähdimme raahaamaan aseitamme taajaman kaduille meidän siviilien töllisteltäväksi. Marssimme paraatimuodostelmaamme pallille kavunneen ja sille tuhdintyngäksi patsaaksi jäykistyneen everstin ohi.

Eversti olin koukistanut käteni lippaan. Ulospäin minusta tuskin näkyi muuta liikettä kuin silmien soutaminen ja huopaaminen. Sisälläni sydän tuskaili, tuskailin rasvaista ahtauttani.