Yliluutnantti Soppi seisoskelin korkeiden betonirappusten yläpäässä. Minulla oli takanani aikoinaan punaiseksi maalatun vaakalautavuorisen talon ovi, joka päivänvalossa roikutti päällään vihreää väriä. Taloa käytettiin meidän korpikomppanian johtoon neljäksi kuukaudeksi kerrallaan komennettujen kantahenkilöiden majoittamiseen.

Minua ei ollut nukuttanut ja siksi olin siirtynyt hengittelemään tuulista yöilmaa. Ilma haisi hieman ruosteenestoaineelle, jonka lemun tiesin tulevan vetureista, joihinka ainetta oli suihkutettu lukuisat tynnyrilliset.

Pimeydestä oli kuuluvinaan ikään kuin heikko laukaus, mutta tuulen tohotus häiritsi. Koirat valittivat. Terästin kuuloani ja jäin odottamaan. Mieleeni nousi tapaus reilu puolitoista vuorokautta sitten.

Toimistooni saapui sotamies Hoikka suurine silmineen ja hieman vääntyneine suupielineen. Tulija pyysi saada puhutella minua. Luvan saatuaan sotapoika anoi vapauttamistaan pimeällä vartioinnista. Halusin tietää mistä syystä. Nolohkona ja välillä kirjuria vilkaisten se tunnusti häntä pelottavan olla yöllä yksin ulkona. Sanoin: "Mikä siellä teitä uhkaisi? Vartijalla on ase kädessä ja patruunoita lippaassa." Poika tapaili: "Mutta kun pimeällä voi joku yllättää." Väänsin kärkeä mutkalle: "Ei sille alueelle niin vain tulla. Te tiedätte että tunkeilijoille on vaikka minkälaisia esteitä. Ja jos sieltä joku luvaton kulkija löytyisi, teillä on tarkat ohjeet kuinka toimia. Ja ennen kaikkea, ase kädessä." Vielä se yritti änkyttää: "Mutta kun minua pelottaa." Sanoin tomerasti: "Siellä sitä karaistuu. Jos sotamiehellä ei ole muuta asiaa, niin voitte poistua." Pojan mentyä käskin komppaniamme kirjurin panna Hoikan nimen heti seuraavana tehtävään vartiovuorolistaan.

Hytkähdin vilusta, mutristin suutani ja vasen poskilihakseni teki nykäisyn. Palasin puolipukeissani sisälle, jossa armeijan sängyissään nukkuivat ylikersantti ja kersantti.

Heittäydyin pitkälleni ja aloin miettiä tulevan päivän ohjelmaa. Tovin makoiltuani pöydällä oleva puhelin pärähti. Hittoako tänne yöllä soitellaan, ajattelin. Muut vääntelehtivät sängyissään noustessani vastaamaan. Sain kuulla Kotalahden puhetta:

- Jukka täällä terve.

- Terve.

- Piti herätellä kun nyt taitaa olla piru merrassa.

- Miten niin?

- Yksi sinun vartiossa olevista pojista ampua posautti puhelimen vieressä. Se jätti puhelimen auki.

- Kuka se oli?

- Joku Hoikka. Mutta vedä nuttu niskaan, minä haen sinut heti. Käydään katsomassa mikä touhu siellä on menossa.

 

Vartiomies Sukkasuo kävelin b-alueen pimeää soratietä. Jostain satojen metrien päästä, alempaa, kuulin laukauksen kaiun ja samalla kaikki alueen ja lähitienoon koirat parahtivat ulvomaan. Sukkasuo nahkasaappani pysähtyivät liikkeestään ja tumman tukkani alla toiminta vilkastui.

Mitä hittoa! Varmasti pamahti sisäpuolella. Tästä pitää ilmoittaa. Taakse jäänyt puhelin olis lähempänä kuin seuraava. Saatanako tätä takaperinkään kiertämään. Pitää jatkaa askelta ja soittaa seuraavalta puhelimelta. Jatkoin liikkumistani katse valppaasti pimeyttä seuloen. Kulkiessani latasin ja varmistin rynnäkkökiväärini.

Onkohan täällä muuta porukkaa, jonka kanssa se on joutunu tekemisiin? Pitäisköhän sinne mennä avuks? Hitto, mitä kuuluu tehdä, jos aletaan ammuskella? Siitä ei ole puhuttu mitään. Varotuslaukausko? Mutta kun niitäkin on ohje ampua kaksi. Vai olisko se täräyttäny heti päin, ylläkössä? Tai olisko sitä itseään ammuttu? Ei puhettakaan että kuulis valitusta. Perkeleen hurtat... ja tuuli. Jospa se on toheloinu, karannu yksi vahingossa. Kuka siellä onkaan? Ei muistu, oli uninen lähtö. Ketäs kaikkia siellä tuvalla olikaan?

Soitin keskukseen tien vierelle upotetun metallitolpan päässä nököttävän panelilautarötiskön sisällä olevasta puhelimesta. Tavanomaisen ilmoituksen perään henkäisin kuulleeni laukauksen. "Tiedetään", ilmoitin viestimies. "Kapteeni käski sanoa, että sinun on pysyttävä omalla lenkilläsi, muualle ei saa lähteä. Se menee itse katsomaan."

- Se kuulu a-alueelta.

- Ensimmäiseltä puhelimelta. Joku Hoikka soitti ja sanoi ettei jaksa enää. Se jätti puhelimen auki ja kohta pamahti. Teidän porukka kun on vielä niin uutta, minä en tunne teitä.

- Ampukohan se ittesä?

- Melko varmasti. Vieläkin siellä on puhelin auki. Jos sille yhdistää, niin sieltä ei kuulu mitään. Tai vain tuulen tohinaa ja koirien ulvontaa. Ampumisen jälkeen vielä tömähti, niinku joku olis kaatunu. Ei ole tämmöstäkään ennen sattunu eikä olis tarvinnu sattua nytkään. Sen tietää, että kuulusteluja piisaa.

- Olihan se aika hermo, mutta ei olis uskonu että se kokonaan katkeaa. Kaiken lisäks sillä on kuulemma kotiväki melko surkeaa porukkaa. Nyt on lopetettava. Pitää kiertää vartiotuvalle että pääsee vaihtoon. Loppu.

- Loppu.