Sotamies Hökkä kuuluin vartiokomennuskuntaan. Vartiovuorokauteni alkoi aamulla kahdeksalta. Taivalsin aidan viertä, lähdin lenkilleni myötäpäivään. Lähtiessäni oli kahdensadan metrin päässä takanani ja kuuden kilometrin päässä edessäni juuri vasemman silmäni korkeudella oksakarahka, jonka olemassaoloa en enää muistanut.

Sotamiehillä oli vaivoja: "Jos ei kenkä hierrä,/ niin paskattaa./ Jos ei paskata/ niin kyrpä seisoo." Mutta minua ei vaivannut mikään noista, vaan minua vitutti. Tehtävä jota tein oli ylimääräinen, sitä ei kukaan himoinnut. Aitalenkin joutui vouhkaisemaan se, jonka ensimmäinen varsinainen vartiohuki iski kiinni porukan viimeisimpänä. Ja sen taas saneli vartiovuorolista. Olin jo kolmatta peräkkäistä väijykertaa kiertämässä aitalenkkiä.

Aita solui oikealla sivustallani, käyskentelin vartioitavan alueen ulkopuolella. Länttiä pitäisi kiertää rinkiin noin 200 hehtaaria. Se sisälsi moniaita rakennuksia, ripoteltuna pitkin metsää. Koppasin maasta kuivan kepin, jaloitellessani näpäyttelin sillä aidan noin kolmimetrisiin kreosiittikyllästettyihin tolppiin. Edellisellä kerralla olin meinannut laskea tolpat, mutta tullut tulokseen että niitä olisi niin älyttömästi ettei maksaisi vaivaa.

Lehtipuut olivat jo kellastaneet lehtensä, mutta eivät vielä täysin pudottaneet niitä. Ilma värjötti syyskoleana pilvipoutana. Maasto oli moninaista; välillä raahustin tompsuhiekassa, käyskentelin kunttelikossa, huitelin louhien välissä, rapistelin sorikossa, eräässä kohdin vieressä ojentui rautatie. Näin mäntyvaltaista ja kuusivaltaista sekametsää niin vartioitavalla alueella kuin sen ulkopuolellakin.

Pysähdyin, aikaa oli. Latasin väärävarren ja sytytin sauhuamaan. Jatkoin vaeltamistani ilman keppiä.

Tehtäväni oli seurata, olisiko tiuhaväliseen piikkilanka-aitaan tai maahan aidan alle ilmestynyt ihmisten tai eläinten tekemiä muutoksia. Täytyi myös pitää silmällä oliko puita kaatunut tai kaatumassa aidan päälle.

Viipotin jo lenkkini loppua kun silmissäni välähti. Riuhtaisin väkevällä otteella aina tarjolla olleen karahkan irti ja heitin mäkeen. Se ei tulisi enää olemaan kenenkään silmien syöttinä.

Valkotiilivuoriselle vartiotuvalle palattuani ilmottauduin vartiopäällikkönä toimivalle alikersantti Puukarille. Se kertoi minulle aidan olevan kunnossa.

Vartiovuorokausi vierähti omine rutiineineen.

 

Seuraavana päivänä lounaan jälkeen sotamies Hökkä siirryin komppaniarakennuksen alakerrassa olevaan pienehköön ja kodikkaseen sotkuun. Ostin Enniltä pelkän kahvin, se maksoi minulle penninsä, otti emännöimältäni tiskiltä kahvin sekaan kaksi sokeripalaa ja kermaa. Hiippailin pöytään jossa ennestään istui vain kirjuri Lörsä. Nostin katseeni lehdestä ja näin vastapäätäni istuutuvan Hökän. Laskin hiukan yrmynä katseeni takaisin lehteen, en ollut jutellut Hökän kanssa juuri milloinkaan. Hämmensin kahviani, sanoin Lörsälle:

- Minun pitäis tulla käymään siellä toimistossa.

Totinen valkotukkainen lyhytvartinen Lörsä siirsin katsettani, suuntasin sen Hökän kasvoihin. Hökkä siemaisin kupistani, jatkoin:

- Olis kysyttävä kapiaisilta, minkä takia ne panee minut aina siihen vartiovuoroon, jolla joutuu kiertämään aitalenkin.

Lörsän ilmeeseen tuli vinon hymyn karetta, sanoin Hökälle:

- No mikset ole tullut puhumaan semmoselle joka vartiovuorolistat järjestää? Ne on minun tekemiä.

- Sinäkö ne teetkin. Minä oon luullu, että sinä kirjotat vaan puhtaaksi.

- Ei kun minä päätän järjestyksenkin. Kumarruin pöydän yli lähemmäksi Hökkää, madalsin ääntäni: - Joka on minun kanssa väleissä, ei kiertele aitalenkkejä. Perään vihjaisin kuinka muutamat muut olivat käsittäneet kanssani väleissä pysymisen.

Tarjosin Lörsälle väleissä olon sinettiä välittömästi, josta se kuitenkin sillä hetkellä kieltäytyi. Mutta vielä saman päivän iltana Hökkä ennättäydyin kynäsoturin kera sotilaskotiin, tarjosin meille molemmille munkkikahvit.

Toimistossa, pöytäni takana, pidin huolen siitä, että Hökänkin nimi alkoi asettua sitä miellyttäville paikoille. Sotamies Hökkä en nähnyt sen koommin vartiovuorolistassa nimeäni viimeisenä, tosin kuukausien kuluessa varmuuden vuoksi kahdesti uusin kirjurin kahvittamisen. Lukuisat kerrat Hökkä kuulin komppaniassa ja vartiotuvalla joidenkin sotamiesten ihmettelevän ja lointelevan "aina" tai "joka kerta" aitalenkille joutumistaan.