Aseina osastollamme olivat rynnäkkökiväärit varustettuna piipun päähän kiinnitetyllä keltaiseksi maalatulla metallipedillä, jolla löysät patruunat tapasivat tulla väkisinmaatuiksi. Herra viisaudessaan oli määrännyt kannettavaksemme myös joukon kevyitä konekiväärejä ja kevytsinkoja. Meistä joidenkin käsiä venyttivät keltaiset lehmänpaskat, kymmenkiloiset telamiinat. Retkellemme tarpeelliseksi aseeksi oli katsottu lisäksi yksi raskas sinko, 140 kiloa painoltaan. Olimme olleet hyvillämme, kun ei ollut jaettu räkäpäitä; säästyttäisiin illalla edes yhdeltä pyssyn jynssäämiseltä.

Rahvasjoukkomme koostui kahden alan kädellisistä, panssarintorjujista ja kivääripojista. Päivän taisteluun laittautumisemme oli tapahtunut varhain, hämärässä. Olimme pelkästään alikersanttivetoisia, korkeampi sotasivistyneistö oli sekä toimistotöillä että sairaana.

Eläydyimme lokakuun loppuun. Lauhahkossa säässä oli sumakkuutta. Pellepuvut päällä rehjustimme metsiä ja aukeita. Taukoja lukuun ottamatta puskimme pääasiassa yhden pojan levyisenä rintamana jatkuvassa liikkeessä, emme olleet kertaakaan päässeet tekemään paikalleen jumittavia leikkejä, kuten asemien valmistelua. Iltapäivällä poteron kaivaminen olisi saattanut olla ihan mukavaa vaihtelua teräksen kantamisen, jäljessään repimisen ja lehmänpaskojen sisälle valetun betonin riiputtamisen sijaan.

Raskas sinko oli hajotettu kahteen osaan. 90 kilon putkea kantoi kuusi armeijan sekatyömiestä, vetokahvaankin oli tarttunut kaksi aseen osan kannattelijaa. Kumipyörillään vierivää alustaa kiskoi kaksi sotamiestä.

- Kato kato, jätkät meinaa jullahtaa suohon. Tuliko valituks vähän liian iso miekka? viistoilin Huhti.

- Taitaa olla sukellusvenerauvasta poikain putki, jatkoin pitkä Hyrinä.

Molempien etumaisena putkea kantavan panssarintorjujan tarpova jalka oli upottanut yhtä aikaa, ja toinen oli horjahtaessaan vielä painanut kahvasta, jolloin putken etupää oli nyyskähtänyt nevaturpeeseen. Kaatuneiden vääntäydyttyä pystyyn, juuri tapahtumakohdalla jonon sivussa kävellyt alikersantti komensin:

- Seis, vaihto! Sotamiehet Huhti Ja Hyrinä ottavat putken, ja siitä neljä seuraavaa. Eikä viivytellä, topakasti kahvoihin kiinni! Jalustan vetäjät vaihdetaan myös...

Yleensä kirkaskasvoinen Huhti murisin: - Perkeleen panssarinpurijat.

Luurangonlaihalla Hyrinälläkin oli sanomista. Keuhkojeni limaa rykäistyäni kuulimme: - Kaikkien saatanoiden kanssa sitä joutuu porukoimaan...

- Turpa kiinni Hyrinä, kivahdin aina tuimailmeinen alikersantti Lotma. - Kun päästään suolta, niin aletaan vetää jalustalla.

 

Poikakäärme luikerteli korpimaisemassa, jossa olivat vanhat kuuset vallalla. Joukosta kuului kalahduksia, kun kahta sohloa kantavien aseet välillä hakkasivat toisiinsa. Komppaniaan oli matkaa vielä hyvä huikonen, kaikki tiesivät sen. Teitä olimme saaneet kulkea vain poikkisuuntaan.

Kävellessäni sotamies Halla katsoin taakseni ja pyysin vaihtoa, halusin luopua kevytsingosta.

Halla asensin siviilissä autoja ja vatsaani oli vauvana suolistoleikkauksen yhteydessä pistetty turboahdin. Jotkut meistä ykköstupalaisista jeesustelimme miksei saman tien ollut asennettu myös sisältä pihalle ulottuvaa pakoputkea.

Alikersantti Lotman koukkusilmä havaitsi Hallan edessä raahautuvan soturin kantavan pelkkää rynnäkkökivääriä ja julistin tarkasti sotilaallista asemaani vartioivan äänellä: - Sotamies Hyrinä ottaa singon Hallalta!

Turbo pökäisin muutamalla nopealla askelella edelläni nokialaisiaan laahanneen rintaman täytön kiinni. Pyöräytin vasemmalta olaltani torven kaverin tarjolle: - Tuossa. Ojensin Hyrinälle kahdeksaa kiloa keikkuvaa terästä.

Hyrinä tuumasin vaimeasti: - En minä sitä jaksa kantaa. Omassakin on...

Lotma kajahdutti takaamme: - Hyrinä ottaa singon! Tämä on käsky!

Turbo kävellessäni Hyrinän vieressä sanoin sille: - Kanna vähän matkaa ja pyydä heti vaihto.

Hyrinä vastasin Turbolle hiljaa: - En minä jaksa.

Punalsin singon takaisin pykälääni ja jättäydyin kävelemään Hyrinän perään.

Lotma huusin takaa: - Hyrinä ottaa singon!

Vastasin vaisusti, mutta kuuluvasti: - En ota.

Alikersantti Lotma komensin jonon parkkiin, se pysähtyi vain peräosaltaan. Kävelin Hyrinän lähistölle, se luimisteli sivulle, mutta en kehdannut vaatia sitä katsomaan minuun päin. Tavanomaisessa hienoisessa etunojassani tuimailin selvin sanoin: - Sotamies Hyrinä ilmoittautuu komppaniassa päällikön puhutteluun.

Minulta ryöstäytyi: - Voi vittu, saatanan perkeleen helvetti! Nappasin rynnärin olaltani ja löin sen piippu edellä maahan. Vemmel upposi kymmensenttisen. Tempaisin tököttävän aseen irti ja kirouksia syytäen iskin sen kyljelleen tantereeseen ja potkin sitä. Tutisin kuin horkassa ja oli yhtä vailla etten itkenyt.

Lotma olin raukissa painanut sotatyön psykologian visusti kallooni, joten pari kertaa poskia lommoteltuani sanoin viileästi: - Ja tänä iltana sotamies Hyrinälle pidetään asetarkastus, johon ase tuodaan kaikin puolin puhtaana.

Hyrinä silloin veti ohuen kalvon silmieni päälle.

Erilleen venyneestä ja pysäytetystä kärkijoukosta riensi aina hymyilevä alikersantti Nuolijärvi tiedustelemaan mikä jälkipäässä kangertaa.

Lotma vastasin sille: - Ei tässä enää mikään. Määräsin singolle toisen kantajan, annoin käsimerkin ja komensin sotatyöläiset liikkeelle.