- Komppaniassa herätys!

Kello oli kuuden hujakoilla. Päivystäjän, alikersantti Puukarin, huutoni sitä edeltäneine kellon pirahduksineen vaati meitä sotilaita heräämään. Vääntäydyimme sängyissämme istuallemme ja siitä seisaalleen. Halla vatsaani koski, halusin päästä ulkoilmaan töräyttämään turbosta paineet vähemmiksi.

Puukari pirautin kelloa uudestaan ja kuulutin: - Esimiehiä esimiehiä!

Tupien esimiesjärjestelmän piti teoriassa kiertää vuoron perään, mutta meidän tuvassamme laiskistuttiin sen noudattamiseen. Käytännössä otimme tavaksi, että meni kuka tunsi kerkeävänsä. Se tapa langetti melko paljon meidän tupamme oven lähellä majailevien tai meidän muuten vaan vastuuntuntoisten kannettavaksi. Esimerkiksi minä, Huhti, en käynyt uuden tyylin vallitessa juuri koskaan seisomassa tuvan oviaukon kohdalla käytävässä. Me alikersantit emme vaatimalla vaatineet sotamiehiltä kierrättämistä, meille riitti kun jokaisesta tuvasta tarvittaessa seisoi käytävällä joku, kuka tahansa, esimiehenä.

Joukostamme oli seuloutunut esille velvollisuudentuntoisimmat, joista yksi oli sinäkin aamuna ovelle kiiruhtanut sotamies Höljäkkä. Kiskaisin kämpän oven auki ja napsautin mennessäni oven pielen katkaisijasta sotatyömiehille valot. Pyörähdin suoran kulman oikeaan ja jäin perusasennossa tikottamaan Puukaria. Puukari näin Höljäkän käytävällä lähimpänä, vaalea tukka karhottaen, ryhdikkäänä, flanellisessa kerrastossa, paljaat jalat täplikkäällä mosaikilla.

Alikersantti Puukari latelin sisäkomentoni seinällä olevan mustan soittokellon painimen vieressä seisten: - Valmistautukaa aamulenkille! Aikaa kolme minuuttia! Jatkakaa!

Me kaikki ykköstupalaiset kuulimme mitä Puukari toitotti. Siksi Höljäkkä en turhaan toistanut sanomaa, vaan kaarroin peltikaapilleni. Kaappien eteen syntyi tungosta. Meistä sotamiehistä monet tapasimmekin tehdä niin, että otimme kopperosta tarvittavat vaatteet ja menimme pukeutumaan petiemme seutuville, väljyyteen.

Hökkä päähäni "aikaa kolme minuuttia" toi ajatuksen, että antoi reilusti. Suunnittelin mielessäni kasaavani helposti punkankin ennen lenkille lähtöä.

Meidän joukossamme Hökkä sain pienen, prikaatin pääpaikan sotkusta aikoinaan ostamani, harmaan riippulukon pikkuruisella avaimella auki. Nuhrautuneen oranssi peltiovi avautui. Kaappini oikealla seinällä koukussaan roikkuivat harmaasarkaiset palveluspukuni housut henkseleidensä varassa. Kiireisesti kahmaisin henkseleiden keskivaiheilta kiinni, nostin pöksyt pois koukun kannatuksesta ja tempaisin niitä itseäni kohti. Ajatukseni suunnittelivat jo jalkarättien ja nahkasaappaiden ottamista.