Ehdin nähdä vilahduksen tutun mustan muodon osasta, ennen kuin vasempaan jalkapöytääni iski kipu. Heti perään rämähti lattialla.

- Perkeleh! ähkäisin.

Heti iskun jälkeen kipu poistui hetkeksi, mutta palasi uudelleen. Aittolahti kysäisin aamukäreällä äänelläni: - No mikä sulle tuli?

Hökkä katsoin jalkaani. Ei näkynyt verta, haavaa. - Rynkky putos jalalle, vastasin sille ja yritin kärsiä kipuni ähisemättä.

Aittolahti vähättelin: - Mikäs tuo nyt on, pikku juttu.

Hökkä nostaessani asettani komeron seinälle, mieleeni juolahti Aittolahden ehkä luulleen torrakkoni olleen kaapin lattialla ja vain siitä kaatuneen jalalleni. Sanoin sille: - Se putos seinän koukusta!

Pitempi Hyrinä olin saanut silmälasit päähäni ja vetelin sänkyni vierellä rättejä päälleni. Totesin: - Pitäis vähän kattoo mitä tekee.

- Paraskin perkele, ähkäisin Hökkä.

Hökkä kahmin kaapista kaiken aamulenkillä tarvitsemani varustuksen ja lukitsin oven. Tunsin peltikomeroston edestä lähtiessäni, että heikkouteni oli alkanut purra. En olisi saanut laskea edes ajatuksen välähdystä heikkoudestani aivoihini tai sitten minun olisi pitänyt kyetä jotenkin jännittämällä murskaamaan se. Mutta kävellessäni sänkyni luo, tietty ajatus kaaosti päätäni.

Pujottauduin nopeasti housuihini. Kaikki muu tuli puetuksi petaamattoman sängyn päällä istuen, sängyn, jonka päätyputkella roikkui siististi laskostettu sinivalkoinen päiväpeite. Ennen jalkarätin kietaisua varovasti kipristelin ja ojentelin vasemman jalkani varpaita. Huitaisusilmäyksellä varmistin varpaideni liikkeen.

Kipu! Kuinka vain muutaman kilon painoinen esine, jonka alapää roikkui vajaan metrin korkeudella, pystyi pudotessaan aiheuttamaan sellaisen kivun! mietin. Mutta ei se muille olisi aiheuttanutkaan, minä ainoastaan kuvittelin kipuni sellaiseksi.

Muistin että olin aikonut sijata petini päiväkuntoon. Hylkäsin tuon herätteen. Pukeutumiseni jälkeisen ylimääräisen ajan koetin kaikella tarmollani ajatella heikkouttani nurin.

Nousin sängyltäni ja kävelin ovelta tuvan keskilattialle venyneen sotilasjonon viimeiseksi vasta kun kello käytävässä oli pirissyt. Oli pakko mennä. Huokailin ja vaihdoin jalkaa. Tunsin luisuvani tappion puolelle. Koin odottamisen kestävän loputtomiin. Ajattelin kuinka ulkona olisi helpompaa, ainakin raittiimpi ilma!

Vihdoin pääsimme ulos. Järjestäydyimme pihalle kolmiriviin, joista Hökkä valitsin taaimman. Vasemmalle puolelleni rivissä jäi pari kolme poikaa.