Tunsin tilanteeni olevan aivan kiikun kaakun, kummalleko puolelle kääntyisi. Kirosin sisälläni, että miksi tämä taas kestää! Miksi pitää niin pitkään odottaa muita! karjuivat aivoni.

Yritin hälventää kipua mielestäni, mutta se tunki vääjäämättä esille! Väärälle puolelle menee! luovutin.

Alikersantti Lotma komensin edessäni seissyttä miehistöä: - Käännös oikeaan päin!

Hökkä yritin kääntyä kuten muutkin.

Lotma: - Tahdissa mars! Vaseen, vaseen...

Hökkä otin askeleita marssiakseni. Tunsin vasemmassa olkapäässäni ja käsivarressani tönäisyjä. Ymmärsin mistä ne johtuivat, mutta en voinut auttaa itseäni. Kuulin jostain Lotman sanat: - Mikä miehellä on?

Hökkä vastasin: - Pyörryttää.

- No menkää sitten komppaniaan! komensin Lotma.

Hökkä päässäni oli alkanut lievä suhina ja kirkkaiden pisteiden näkyminen tuvassa jonossa seisoessani. Kolmirivissä olin tehnyt käännökseni näkökyvyttömänä ja pääni kimeää sointia kuunnellen. En kuitenkaan pyörtynyt täysin telat suoriksi. Laskeuduin ottamaan käsillä maasta tukea. Melko pian rupesi silmiini häämöttämään komppanian pääoven päällä loistava mitättömän tehoinen kuuppalamppu ja vähitellen muukin lähimaailma alkoi saada muotonsa takaisin.

Hökkä köpittelin oven aukosta sisään, kiipesin puoli kerrosta rappuja ja kierryin vasemmalle käytävään. Pöytänsä takana istui päivystäjä lätkä kaulassaan. Käyttäytymiseni oli epäsotilaallista, en puhutellut esimiestäni asennossa, enkä rintamasuunta siihen päin. Itse asiassa vain pysähdyin sen verran kävelystäni, että sain hiukan selitettyä, miksi tulin sisälle poikkeuksellisesti muusta porukasta erillään:

- Herra alikersantti. Olin pyörtyä pihalla. Tipahti kaapista rynnäri jalan päälle.

Puukari näin pojan tilan sen naamasta, sanoin: - Menkää vaan tupaanne.

Sotamies Hökkä lyöttäydyin petaamattomaan sänkyyni pitkälleen. Häpesin sitä, kun minulle oli jälleen kerran käynyt köpelösti. Häpesin heikkouttani.