Yliluutnantti Soppi seisoin käytävällä muutaman askelen päässä päivystäjän takana ja seurasin touhun pyörimistä. Huomasin ettei alikersantti painallusyrityksistään huolimatta saanut soittokelloa soimaan. Puutuin heti asiaan: - Miksi te ette kutsu tupien esimiehiä?

Päivystäjä yritin kuumeisesti painella soittokellon nappia. Sanoin hiukan hätääntyneenä: - Herra yliluutnantti, kun tämä kello ei soi. Varmasti siinä on...

Yliluutnantti Soppi kiljaisin: - Se ei ole mikään este! Yritin etsiä äänihuulistani kimeyttä päristäessäni: - Prrr, pirrrrr! Ringg. riiinnggg! Kello soii, keelloo soooii! Esimiehet käytävälle!

Soturit hymyilimme tuvissamme tavallisesta poikkeavalle, nollamaiselle, soittokellon äänelle. Sopen esityksen perään päivystäjä kuulutin uusimmat pukeutumisohjeet.

Yliluutnantti Soppi järjestäydytin ne yläkerran liikuntasaliin neliriviin sininen verryttelypuku päällä ja kusiluistimet jalassa. Johdin yläkerrassa toimintaa. Käännätin ne nelirivistä nelijonoksi ja panin ne marssimaan jonossa peräkanaa karhunkävelyä. Kotvasen salissa jonoa pyöritettyäni komensin sen pään ohjautumaan ovelle ja poikia juoksemaan ovelta alas tupiinsa. Meidän palveluksessa olevien päät punersivat.

Päivystäjä komensin komennettuna sotamiehet pukeutumaan maastopukuun, mutta se piti pukea toisin päin kuin edellisellä kerralla, esillä täytyi olla lumipukupuoli. Me pojat revimme kiireissämme pukujen hihoja ja lahkeita toisin päin, käänsimme kypärän suojusta ja vaatetuimme. Pistäydyimme ulkona ja olimme heti kohta takaisin sisällä.

Yliluutnantin komennettua minua, määräsin väen viimeisiksi päälle jääviksi pukimiksi palveluspuvun ja nahkasaappaat.

Jotkut meistä sotureista olivat pitäneet saapasjaloissaan jalkarättejä, jotkut syylinkejä, jotkut sukkia. Huhti olin homman tyylin huomattuani vetänyt syyssäistä huolimatta saappaat paljaisiin jalkoihin, nopeammin selvitäkseni. Meillä koulutukseen osallistuneilla olivat tietysti olleet päällä hiostumaan pyrkineet pitkämalliset vaaleat alusvaatekerrastot.

Aloitin toisenlaisen vaatteiden kanssa pelautumisen. En antanut minkäänlaisia valmistautumisaikoja, vaan komensin pojat vuoroin käytävään kahdeksi pitkäksi jonoksi ja vuoroin tupiinsa hakemaan määrättyjä vaatekappaleita. Sotilaallisesti käytävässä seisoessaan niillä täytyi olla eräällä kerralla oikeassa kädessään villapaita ja vasemmassa pikkumustat. Jatkoin tätä tiettyjen varusteiden esille hakemista sen aikaa että arvelin kaappien hunajoiden mylläytyneen perin pohjin. Päivystäjä kuulutin  lopulta käskyn: - Valmistautukaa kaappitarkastukseen! Aikaa kuusi minuuttia!

Meidän meininkiin osallistuneiden sotilaiden kaapit sisälsivät vaateläjiä, joista kukin aloimme täriä viimeisen päälle tasalevyisiä ja päät tasalla olevia pinkkoja. Oioimme hengarihynttyyt riippumaan, asettelimme kenkiämme siisteihin riveihin, ripustimme aseemme, järjestelimme hattupuolta...

Tuolloin jo onnelliseen päätökseen saatettujen rättisulkeisten kuluessa oli tapahtunut kylki kyljessä sijainneiden kaappien seutuvilla meidän kiireisten tönimisiä, kähähtelyjäkin. Vaiheessa, kun ei ollut enää kyse pukeutumisestamme, kaappien haltijoina sovimme kohtalaisen hyvin tekemään yhtä aikaa tehtäväämme.

Eri tuvissa oli yhteensä kolmetoista sotamiestä, jotka olimme koko ajan venyneet ja yhäkin venyimme punkissamme, katselimme ja ihmettelimme kaikessa rauhassa toisten ryysistä. Me makailimme vartiovapaitamme. Meidän kolmentoista soturin joukkoon kuului myös sotamies Hyrinä, se jonka alahuuli törhötti ja katse oli kuin aina uninen.