Kapteeni Kotalahdeksi sanoivat minua.

Me pikkukylän samassa työpaikassa toimivat tunsimme toisemme varsin hyvin. Vaikka työpaikalla olimmekin, niin silloin ei oltu tultu tekemään töitä.

Pääasiassa naiset olivat vastanneet melko karujen puitteiden muuntamisesta viihtyisiksi. Tarjottavia oli yllin kyllin.

Paikalle keräännyttyämme nautimme ensin glögiä. Alkupaloiksemme saimme valita mieleisemme yhdistelmän italiansalaatin, vihreän salaatin, perunasalaatin, sillin ja savukalan joukosta. Pääruoaksi söimme filelihaisia kääryleitä täytteinään juustoa. Joku naisista oli keksinyt tuoda ruokailuun mukaan karjalaisuutta piirakoiden ja munavoin muodossa. Napostelimme myös mätitahnalla päällystettyjä kananmunan puolikkaita. Joimme punaviiniä. Jälkiruoaksi pistelimme kääretorttua makean kastikkeen kera. Käytimme tarjolla olleita kahvia ja konjakkia.

Me tanssimme ja juttelimme. Tanssitin kahden työtoverini vaimoa. Jaoin naisille kohteliasta käytöstäni, kuten kadettikoulun käyneelle upseerille kuuluukin.

Kulauttelimme kuka värillistä kuka väritöntä alkoholia. Meno muuttui vähitellen rempseämmäksi ja äänekkäämmäksi.

Lämmittelin lattialla oman eukkoni lihoja, kun huomasin Ransun hoippuvan pikkuovesta pihalle. Mieleeni nousivat vartijat, vilkaisin rannekelloani. Pian tanssimme pöydän ohi ja kysyin istuvalta Sepolta, viitsisikö se mennä ulos laittautuneen Ransun perään ettei se lähtisi kauemmaksi hortoilemaan. Sepe lupasi hoitaa asian.

- Solttu hei, ... ja kaks! Vedä vedä tosta läpi! Vedä tosta läpi vaan! huusin, tökin etusormella rintaani ja tarkensin vähän tasapainoani. Äijän oikea käsi oli sepaluksen seutuvilla. Tummansinisessä puvussaan se oli meitä päin, loristeli öljysoralle kiemuroita. Sen takana korkeiden ruudullisten lasiovien sisäpuolella jumputti musiikki ja sieltä kajasti hämärää valoa.

- Elä nyt. Onko hyvät kekkerit? kysyin siltä lunkiessamme rauhallisesti reittiämme.

- Perkele, vetäkää tosta läpitte! Ransu huusin niille uudestaan. Se otti askeleen meitä kohti, kaari huojahteli.

- Elä höpötä. Joko pukki kävi? Samassa hallin isossa ovessa oleva pikkuovi avautui laskien tanssimusiikin ulkoilmaan ja sulki sen jälleen sisälle. Ulos tullut simsettimies tolkkusi sinipukuiselle: - Tuu Ransu sisälle...

Me sotamiehet olimme poistuneet oven päällä olevan valon loistekentästä. Meidän työntekijöiden ja meidän sotilaiden väliin oli jo ajautunut nurkka, kun Ransu vielä möyhähdin: - Perkele, ei meiltä viinaa puutu, ... varmaan!

Kello oli 11 ja 12 välillä lumettomana iltana. Me soturit laskeuduimme jälleen kerran pimeän hietaluiskan ja sivuutimme huomaamattamme seinään maalatun ristin. Suulaampana pirautin nurkalta keskuksen viestimiehelle tavanomaisen "ei erikoista"-puhelun. Nurkan takaa korviimme kantautui tönkköä juttelua.

- Eikö mennä takakautta, kysäisin vieressä hämäryydessä seisovalta väijypariltani.

- Parasta mennä, vastasin ja se lähti kävelemään edeltä pitkää sivua. Kiersimme monipolvista vaaleatiilistä taloa rinkiin, kiellosta huolimatta. Saatoimme olla melko varmoja, että kiellon isä ja vartiointitouhumme päävalvoja puhteili sotilaskotisisarvaimoineen kiertämämme rakennuksen sisällä.

Kapteeni Kotalahti pyörähtelin edelleen vaimoni kanssa lattialla. Näin miesten palaavan ulkoa pienen oven kautta. Ransu tuli edeltä ja Sepe perästä. Ransu oli tapansa mukaan ottanut liikaa, mutta ei huolinut Sepeä taluttajakseen. Minusta näytti kuin Ransun housun lahje olisi ollut märkä.