Kaiuin. Sisälläni öykkäröitiin, kähmittiin käsin. Me pidimme vihaa keskenämme. Olin lyhyempi, ylläni oli takkia vaille sunnuntaipuku ja minä olin pitempi, täydessä sunnuntaivaatetuksessa. Tyrkkäsin leveäsuista pätkää, jolloin nipin napin vältin takamuksilleni tuiskahduksen. Huusin sille: "Perkeleen arpipää", kun sillä oli toistakymmensenttinen punertava leikkausarpi päässään, ja hyökkäsin asetelineelle. Se koppasi lähes identtisestä veljessarjastamme minut ja kanssani pitemmän pojan kiinni juostuaan huitaisi toisen maailmansodan kokeneella perälläni sitä selkään. Kuului kumahdus. Käännyin, se yritti juosta karkuun, mutta sain sen kiinni. Se muisti, että minä olin vielä sen kädessä ja yritti pyörähtää. Jostain me taistelijat kuulimme sanan: "Pojat!" Pamautin oikean suoran sen rintakehään. Putosin rämähtäen sen kädestä lattialle, se tuupertui selälleen porrastilaani, lasketteli puoli kerrosta mosaikkiportaitani alas, komppanian pääovitasanteelle. "Pojat, pojat! Ei tällä lailla." sanoin Höljäkän karhu ja tulin auttamaan lyötyä pystyyn. "Enää ei tapella." se sanoi vielä. Nousin portaat Höljäkkä perässäni ja huudin käytävällä sen tupaan päin: "Perkeleen arpipää. Tämä muistetaan." "Noh!", sanoin ja katsoin sitä jämerästi. Uhmissaan se koukistui ja korjasi minut lattialta telineeseen veljessarjamme täytöksi.

Lähtiessä oli otettu Kiurulalta taas kerran kaarilippaat, naksautettu pihalla paikoilleen. Patruunoita ei oltu kehdattu laskea, luotettiin siihen että niitä oli riittävästi. Aluksi oli käyty ristin tietä "Kolkatalle", ensimmäiselle puhelimelle. Oli jatkettu kiertoa. Aina piti jonkun kiertää, meidän vuoromme oli silloin.

Kävelimme rauhallisesti alueella. Tähtiä ei näkynyt eikä pakkasestakaan ollut haittaa. Maa oli musta, vain rakennusten räystäiden alla lojui pieniä kinostumia. Juttelimme kevyesti. Viikon päästä olisivat toiset sisällä ja me ulkona. Tunteja sitten olin päivällistänyt komppanian puolikkaan mukana. Olin syönyt aterian kahden vartijan jälkiruokailussa. Oli ruokailtu ensimmäistä kertaa seisovasta pöydästä. Muisteltiin eväitä: savusiikaa, laatikoita, hyytelöitä, piirakoita, sämpylöitä, rosolleja, salaatteja, kinkkua, leikkeleitä...

- Kun me käytiin kahdestaan, sai syödä rauhassa. Emäntä kävi silloin tällöin muistuttamassa että syökää pojat kovasti, ottakaa lisää ja se kikatteli.

- Kaljassa oli voltteja. Varmasti se oli jonkin aikaa käydä huhkinu, intoilin Höljäkälle.

- Komppaniassa pojat meinasi panna ranttaliksi, sanoin Hallalle.

- Miten niin?

- Pari peeästeeläistä tapella nujusi.

- Löikö ne toisiaan?

- Löi.

- Kävikö mitenkään?

- Ei, mutta olis voinu käydä.

- Ollaas jonkun matkaa hiljaa, sanoin Höljäkälle ja perään vinkaisutin hajurakoani.

- Sulla se on kyllä tavallista toimeliaampi tuo pierusierain.

- Suolistovika, vauvana leikattu. Minä halkeen jos en piere. Mutta ollaan hiljaa.

Tajusin mitä se tarkoitti, vartiossa hölpöttäminen oli kiellettyä. Lähestyttiin erästä sähkökorvaa. Aluksi olimme öisin tehneet vaihdonvetäjän - joka oli yksi meistä sotamiehistä - kanssa yhteistyötä, jota saimme selville maastoon kätketyt mikrofonit. Niin löpöstelimme sopivan matkan puhumattomina.

- Tuossa kopissa ei oo enää koiraa, sanoin Hallalle.

- Sinä ilmotit sen.

- Muutama päivä sitten. Minä kävelin tässä ja yritin houkutella sitä jalkeille. Kun ei tapahtunu mitään aloin heitellä pieniä kiviä sen kopin kattoon. Se ei kehdannu tulla edes ulos, puhumattakaan että olis ärhennelly. Sanoin siitä Puukarille ja hoitaja hain sen pois. Kumma kun se ei ollu ite huomannu sen kuntoo. Sen koiran hommat on tehty.

- Montako vuotta lie täällä väijyny ja tuli lopulta hulluks.

- Ei oo tämän talon koirienkaan osa helppo. Ensin reenataan hyvästi ja sitten tuodaan synkkään metsään vahtimaan ettei syrjäiset käpälöi isännän sotaromuja. Niillä on pitkä intti piikkilankakarsinassa. Joko söit lahjapussis tyhjäks?

- Minkä? Ai niin, on mulla vielä omppu ja joku karkki jäljellä. Muuten vanhalla on enää nelkytkuus teejii.

- Olispa tuvalla vielä kaakaota ja korppuja. Appelsiinit ne on jo rohmunneet.