Me komennuksella olleet palasimme pääkallon paikalle härkävaunuissa, joissa oli huonovetoiset kaminat. Muutamat lerettelivät omilla autoillaan. Prikaatissa kaikki vaikutti suuremmalta kuin taakse jääneessä korpikomppaniassa. Noudimme tutun peruskomppaniamme vintiltä nelisen kuukautta aiemmin sinne viemämme nimilapulliset "karamellimme", laskostetun sinivalkoruudullisen päiväpeiton sisään käärityt vuodevaatteemme, päiväpeitto oli sidottu narun pätkillä molemmista päistä ja kokonaisuus muistutti paperoitua isoa karamelliä. Järjestelimme olemisemme valkoisen mineriittipintaisen rakennuksen alempaan majoituskerrokseen. Olimme tupiemme sijaintiin tyytyväisiä, me pääsimme alokasaikoja vähemmällä portaiden edestakaisin laukkaamisella. Yläkerrassa asuimme me seuraavassa saapumiserässä tulleet, jotka olimme vannoneet sotilasuskollisuuttamme vajaa kuukausi sitten.

Me vanhat aloimme tunnustella ja kuulostella entisen komppaniamme elämää, melkein kuin jotenkin ulkopuolisina. Entisiä alokastupakavereitamme huseerasi alikersantin natsat kauluksissaan. Heti alkuun ihmettelimme miten Autiovaara palveli komppaniassa alikersanttina, olimme pitäneet Autiovaaraa ilmiselvänä reservin upseeriaineksena. Huhti kysyin varusmiestoveriltamme Verkkovaaralta, joka olin jäänyt syntymäkomppaniamme kirjuriksi, se kysyi minulta miksi Autiovaara ei ollut Rukissa. Verkkovaara vastasin, että sen siviilipapereihin oli merkitty jokin kolttonen, siksi oli ollut tyytyminen pelkkään Raukiin.

Korviimme tarttui tavallista ja kummallista tarinaa. Pidimme suorastaan ihmeenä, että nykyaikaisista ihmisistä saattoi löytyä sellaista palvelushalua, josta alikersantti Hirsikangas - joka kerrankin alokasaikana iltalomalta komppaniaan lähtöni nielussa pidin taksia ulkona odottamassa ja komensin tarjoilijan tuomaan jatkuvasti uutta grogia entisen lasin tyhjennyttyä, niitä tuli solkenaan - kerroin. Yläkerrassa asustaviin sotamiehiin kuuluivat eräät kaksoset. Me veljekset ilmoittauduimme jatkuvasti vapaaehtoisiksi kaikkiin tehtäviin joihin vain kysyttiin. Me alikersantit pidimme aluksi niitä vähän yksinkertaisina ja panimme ne aina hommiin. Kun vapaaehtoisuus vaan jatkui, Hirsikangas kysyin toiselta niistä syytä. Poika vastasin että meille oli annettu kotona sellainen kasvatus, jonka mukaan piti olla aina palveluhaluinen. Me kaksoset emme muuttaneet tapaamme, olimme aina käsi pystyssä kun kysyttiin vapaaehtoisia, mutta me aliupseerit emme valinneet niitä enää ylimääräisiin hommiin.

Me vanhat sotamiehet olimme viettäneet vajaan vuorokauden peruskomppaniassamme. Alikersantti Autiovaara tehtäväkseni tuli viedä sotamiehet ruokailuun, komensin silloin ensimmäisen kerran oman saapumiseräni komppanialaisia. Prikaatin ruokalaan marssiessamme minua ärsytti niiden mitättömäksi kuihtunut sotilaallisuus ja yritin hoputtaa niitä täsmällisempään askellukseen.

Ruokalassa Autiovaara annoin aloitusluvan ja istuuduin arvokkaan ryhdikkäänä meidän pöytämme päähän. Me kaikki pöydän soturit hamusimme korostetun tarmokkaasti eväitä eteemme. Alikersantti Autiovaara avasin suuni: - Ei tarvitse turhaan hosua. Kaikille riittää tasapuolisesti.

- Ei ole takeita, jos on entiset tavat säilyneet, murahdin sotamies Halmejärvi.

Halmejärven sanat tuikahtivat sisälläni, ajattelin alikersantti Autiovaara. Mennyttä en voisi muuttaa. Silti kokeilin hälventää sen vaikutuksia: - Entiset tavat on entisiä. Ei ole kiirettä.

Alikersantti Autiovaara puheeni ei parantanut mitään. Vain minä käyttäydyin tavallisten ihmisten tavoin, me muut, sotamiehet, häärimme susina ruokamme kanssa.

Ruokailusta palatessa alikersantti Autiovaaraa, minua, rupesi tosissaan keljuttamaan meidän vanhojen "vähän sinne päin"-tyylillä marssiminen. Päätin oikein jämerästi parantaa kulkemisen laatua. Komensin terävyyttä niiden askeltamiseen, luin tahtia. Meillä pojilla kehittyi loppukaarta kohden yhä suurempi hälläväliä-suhtautuminen armeijan narinoihin ja niin emme halunneet terävyyttä löytyvän liikaa.

Meidän komppanian edessä pysähtyminenkään ei sujunut minun, johtajan, mielen mukaan. Otatin niillä muutamia kertoja pysähtymisen uusiksi. Laskin niille hourioille ääneen, kuin alokkaille, pysähtymisen viimeiset askelet. Ei ottanut onnistuakseen. Me sotamiehet vilkuilimme syrjäsilmällä toistemme liikkeitä. Autiovaara ölähtelin "seis yks kaks"-sanomiaan, mutta komennoista huolimatta me järjestimme joka kerta pientä eriaikaisuutta. Autiovaara aloin lämmetä, uhkasin: - Minä vien teidät parin kilometrin juoksumarssille, jos ei ala onnistua!

Jäyhyyttä tavoitteleva sotamies Aittolahti, Autiovaaran entinen tupakaveri, mietin mielessäni: Elä poika parka polta natsojas, ettet jouvu meidän porukkaan.

Alikersantti Autiovaara komensin joukon marssimaan ja yritin vielä kerran: - Osasto... seis!

Komppanian edustan kentälle laskeutui hiljaisuus. Me, väki, tiesimme ettei vieläkään onnistunut. Alikersantti Autiovaara ajattelin, että on komennuksen aikana päässeet sotamiesten taidot repsahtamaan. Siitä huolimatta annoin joukon kuulla komentoni, jolla saimme siirtyä sisätiloihin.