Meistä yliluutnanteista pari olimme nousussa. Koulutukseemme kuului muun muassa ihan ikiomien diplomisotiemme järjestäminen. Niissä oli hyvä samalla treenata meidän varusmiesten sotimistaitoja. Me vierekkäisten komppanioiden päälliköt saimme vapaasti varustaa vuoron perään omiin taisteluihimme kaksi komppaniallista väkeä.

Meitä naapurikomppanioiden miesoppilaita istui ja seisoi karussa ja ahtaaksi käyneessä luokkahuoneessa. Varsin nopeasti huone tuli meistä sotilaista niin henkeä täyteen että sisäilma lämpeni. Yritimme kohentaa tilannetta ikkunoiden aukipidolla. Edessämme seisoi yliluutnantti jonka poski nyki ja suu mutruili ajoittain. Me tunsimme miehen, joka olin saanut käskyn palata korpipaikasta takaisin ihmisten ilmoille päällikkyyteen.

Yliluti, meille nolla, alkoi kaivaa lähtökuoppia tulevaan leikkisotaamme ponnistautumiseksi. Esittelin miehistölle tulevia manööverejä seinälle ripustetulla kartalla. Luettelin koukkaukset, perääntymiset, rynnäköt ja järjestyksen, missä vaiheessa mikin suoritettaisiin. Sen karttakeppi heilahti harvoin kiiltävän karttamuovin tussitöhrösten päällä. Pienen pätkän puhuttuani pyrki tulemaan katkos ja silloin yliluutnantti hain tukea aanelosista. Meistä sotureista nolla näytti esitelmöitsijältä, joka tarvitsisi illalla aivojensa rankan desinfioinnin vaikkapa upseerikerholla. Eturiviin oli jostain esikunnan holvistoista lähättäytynyt pari turpeanappisempaakin jeesusta. Me esiupseerit teimme kapteeniutta tavoittelevalle yliluutnantille melko visaisia kysymyksiä, joita nolla minun piti todella pohtia pystyäkseni niihin vastaamaan.

Meistä sotatyömiehistä etumaiset olisimme ehkä halutessamme voineet päästä tulevien taistelujen hienouksista perille, mutta meille muille tulevaisuus oli yhtä aakeeta laakeeta. Meidän keskuudessamme eli edelleen vahva usko järjestykseen, että kun siihenkin asti oli aina komennettu menosuunta, niin ei kai tuota käytäntöä enää varusmieheyden viime viikoilla muutettaisi.

Yliluutnantti aloin hengitellä vapaasti päästessäni purkamaan kokoontumisen. Minulle sota oli melkein kuin sodittu, kun tiesin pääseväni metsäperien kätköihin taistelutoimia johtamaan.

Kenelläkään joukostamme ei tiettävästi ollut muuta perittyä vihollisuutta kuin koiraspuolisuus. Siis räkäpäiden jaon jälkeen, ennen rytistystä, piti määritellä vihollisuudet. Me alikersantit jaoimme sotamiehille lukkoneulalliset pahvinpalaset kiinnitettäväksi pääpottiemme pellesuojuksiin. Pahvilaput eivät olleet punaisia ja valkoisia, eivät edes sinisiä ja valkoisia, vaan sinisiä ja keltaisia. Puolet meistä saman ryhmän pojista saimme siniset tunnukset ja puolet keltaiset. Meidän ensimmäisten laput nakottivat paikoillaan kun alkoi kuulua:

- Tuohon siniseen lappuun on hyvä tähdätä.

- Keeltanokka, sinut ammutaan ensimmäisenä!

- Kuka ampuu, kuka ei. Mulla ainakin on ammunnoissa osunu, mutta sinä olet tainnut keräillä vain metsäkukkia.

- Vitut, sodassa ei kysellä onko valioita vai ei, kun lasautetaan viholliselta aivot pellolle.

- Kyllä niillä valioillakin on merkitystä. Isäukko on kertonu, että sodassa asemassa tarvis vaan heilauttaa lapiota ylempänä, niin siinä oli reikä kun se tuli alas.

Minuun liittyvät operaatiot söivät meitä sotamiehiä. Meistä kuolleista kertyi meidän muutamien alikersanttien kintereille kaikkialle mukana seuraavat sorsapoikueet. Haavoittuneita ei päätehakkuukypsässä käpykuusikossa syntynyt, vain meitä kuolleita. Joskus pinkaisin vielä runsaasti ammuttunakin parasta juoksuani lipettiin, havittelin metsän suojaan. Silloin sain kuulla tuomarin viran omineen upseerin tai aliupseerin komentavan minut komentamalla kuolleeksi. Jos halusin yhä jääräpäisesti pysytellä elossa, se kuuli kivahdukseni: - Johan on kumma jos sotamies ei usko kun minä sanon..., jolloin käpyttelin nöyränä takaisin, enkä enää komennon edessä juljennut väittää itseäni eläväksi.

Aliupseerikoulutukseni saneli seikkoja. Taisteluiden käynnistyttyä jouduin kuolemankeräilijäksi. Jokaisen sorsapoikueeseeni joutuneen piti muuttua, meidän oli pysyttävä puolueettomina, mielipiteettöminä. Kannoimme kuolleinakin vihollisuustunnuksiamme kypärissämme. Saimme ajatella näkemäämme taistelua, mutta emme tehdä mitään kulkuuni vaikuttavaa, meillä ei ollut lupaa neuvoa ketään minuun osallistuvaa. Rankinta meille oli pitää suumme kiinni silloin kun näimme että oman puolen kaveri olin tekemässä itselleni kohtalokkaan munauksen.

Kapteenin ruusukkeista kauluslaattoihinsa uneksien yliluutnantti johdin ryykäilyn painopisteiden heilahteluja ikään kuin tapahtumien sivusta. En näytellyt suomalaisen sotaelokuvan esimerkkinä olevaa veturimaista käskijää. Meidän, jämäkämpiä ruusuja kauluksiimme keränneiden kanssa saloja käyskennellen yliluutnantti käytin komennettaviani työrukkasinani, ja me alimmat johdettavat olimme nollan lähellä vain suurimmissa mutkissa.

Meitä pilviä oli yhtenä mattona, mutta meitä lumihiutaleita makasi maassa minuksi tammikuuksi vähän, kun päivänä riittävästi vanhettuani traktorina keikuttelin peräkärrynä lavallani eikenenkäänmustikkamaalleni tonkkina ja paketteina. Täydensimme itseämme. Pistimme lusikkahaarukkamme nostamaan, me kalskahtelimme, pakeistamme keitetyn sopan suuhumme ja pomminkestävä leipä rouskui hampaissamme.

Me elävät syödä jytystimme jaksaaksemme sotia ja me kuolleet jaksaaksemme odottaa sodan loppumista. Manoille siirtyneinä olimme kiitollisia siitä, että kuolleetkin pidettiin muonavahvuudessa.

Papereihini kirjoitetun ja karttani muoviin piirretyn sodan tultua rymytyksi ja purkamispaikallaan hajotetuksi, me väet tallustelimme komppanoidemme eteen monirivimuodostelmiin. Jälleen yhden höpösodan veteraaneina sisään marssiessamme, kukin teistä heitti pahvipalasensa ulko-oven pielessä kannattelemaani vaneriseen roskakoriin. Tuvassani alikersantti kaadoin sisältöni pöydälle ja lajittelin siniset ja keltaiset hakaneulalaput omiin pieniin pahvilaatikoihinsa. Se kiikutti meidät komppanian toimiston hyllylle säilöön.