Aamutoimien jälkeen sotajoukkomme marssi vapaata tahtia kohti matkan päässä olevaa hiljaista eturintamaa. Teltassa oli ennen lähtöä uksittu, Hökkä: - Tämän perkeleen potan kans taas jäätyy. On kun työntäs paljaan pään päiväks jääkaappiin.

- Pysyy pää kylmänä, virnahdin Aittolahti.

- Vain varmasti, saa...

- Ja hyrinäkö jää tänäänkin teltan lämmittäjäksi? kysyin Aittolahti.

Lyhyempi Hyrinä levähdin väkisin hymyyn ja kamppeitaan kokoilevia kavereitani katsellen tuumasin: - Kessu kävi äsken sanomassa. Ei tartte lähtee paleltumaan... Sen puhe katkesi innostuksen aiheuttamiin hengitysnytkähdyksiin ja se jatkoi sitten: - Helpot hommat, saa melkeen koko päivän maata pitkänään.

Kipakan pakkaspäivän päälle liikuttiin. Eräässä paikassa tulitimme vihollista markkeeraavia ruskeita rintakuvia muusiksi.

Siirryimme juuri kohteelta toiselle kun ylikersantti Kapio, kaitsijamme, pysäytin osaston seuraamaan panssarivaunujen toimintaa. Länsi-eurooppalainen vaunu rängyin mahtavasti iskettäessäni täyttä vauhtia tasaiselta maalta kallionousuun. Mäkinyppyläksi kumpuava kallio oli pinnaltaan sileää ja rinteessä oli vankka nousuastemäärä. Vaunun päästyä rinteeseen sen telat alkoivat pyöriä häveliä. Luiskan puolivälissä rotisko vatkasin paikallani ja laskin lopulta persemäen kallion alle. Itä-eurooppalaisen vaunun yritykset päättyivät samalla tavoin.

Iltapäivällä ylikersantti Kapio johdin pojat samalle paikalle, jossa me olimme ammuntojen ensimmäisenä päivänä posautelleet ilmapalloja. Laitoin ne laatimaan kunnollisia asemia. Oikeastaan valitsemani paikka ei ollut puolustuksellisesti parhaimpia, mutta minun oli ajateltava poikien turvallisuutta niiden ampuessa. En vienyt linjaa poikkinaisia ja sälöttyjä puita sisältävään metsän reunaan, vaan pistin ne aukeammalle. Niille jäi etumaastoksi loivasti viettävä rinne, joka laskeutui rämeroipetta kasvavaksi suoksi. Maisemaan kuului siellä täällä kukkuloita.

Puhalsimme henkemme ilmapalloihin. Niitä oli punaisia, valkoisia, sinisiä, vihreitä ja keltaisia. Virittelimme pallot naruilla karahkoihin.

Kukin meistä sotilaista kunnosti parhaansa mukaan linjaan aseman. Jotkut meistä koettivat jopa kaapia maata suojakohokkeeksi. Asettelimme karahkoita ampuma-alustoiksi. Paukuttelimme kenttälapioilla ampumasektorin rajoittavia kapuloita sopiviin upotuksiin. Jotkut meistä jukersivat puukolla asettamiinsa alustoihin asetuksia.

Ylikersantti Kapio ja me ryhmänjohtajat hääräilimme opastus- ja tarkastustehtävissä. Valvoimme muun muassa rajoittimien hahlojen leveyttä, ettei kukaan niiden vuoksi voisi ampua toisia vaarantavasti.

Päivä oli hämärä, kun meille sotamiehille jaettiin totuttua ropakammin patruunoita. Niitä oli kahta lajia: tavallisia ja valojuovia. Ylikersantti Kapio komensin poikia täyttämään kolme rynnärin lipasta siten että joka kolmas pati olisi valojuova.

Yhden aseen kantajaksi ja ammunnan jälkeen puhdistajaksi ei löytynyt vapaaehtoista. Minulle, sotamies Roukkaja, määrättiin ampuma-aseeksi kevyt konekivääri.

Pingotimme pateja rynnäreiden kaarilippaisiin, Roukkaja työntelin niitä vöiden hahloihin. Sitten vain odottelimme. Makasimme taisteluliiveillä kahlitut rinnat rinnatusten. Luisuimme kohden pimeyttä.

Ennen H-hetkeä huomasimme rintamalinjastamme takavasemmalle harjanteelle kertyvän katselijoita. Oli joukko meitä kantahenkilökunnan jäseniä, meitä naisia ja meitä muuta porukkaa.