Kersantti huomasin niiden naamoista hetki hetkeltä yhä enemmän vapauttavani niitä taakasta. Siksi möläytin piruuttani: - Korvatulpat!

Me sotamiehet hämmästyimme. Komppaniassa meille oli sanottu että saisimme tehdä tulpille mitä lystäisimme. Meistä sotamiehistä monet olimme nakanneet tulpat roskakoriin ja nyt kersantti vaadin niitä näkyville. Me tulppamme hukanneet kirosimme mielessämme sitä että kuitenkin joutuisimme maksamaan sen hukatun varusteen.

Kersantti näin tyydytyksekseni osan joukosta vakavoituvan ja vain me muutamat nostimme ojennetun kätemme päässä pienen valkean kierrekannellisen rasian näkyvilleni. Taidepaussin perään sanoin joukolle: - Voitte tehdä niille mitä haluatte. Niitä ei tarvitse palauttaa.

Soturien seassa näytti käyvän huojennuksen kulovalkea.

Me sotamiehet luovuttelimme aikoinaan käyttöömme uskottuja kamppeita. Luovutusta pidettiin monitoimihallin rättivarastossa. Kessu silmäilin listaani ja huikkasin jonkun varusteen nimen. Meidän jokaisen piti ensin nostaa varuste esille ja sitten kävimme heittämässä sen määrättyyn paikkaan, joko lattialle kasaan tai telineessä riippuvaan säkkiin tai metallihäkkiin tai vanerilaatikkoon.

Me sotamiehet olimme muuttuneet toisillemme jotenkin oudoiksi. Yhtäkkiä siviilivaatteisiin pukeuduttuamme olimme yksilöllisempiä, muistimme jälleen olevamme yksilöitä. Muutos oli vahva. Ensimmäisen aamun jälkeen emme olleet nähneet toisiamme muuta kuin saman kaltaisissa pukimissa kuin itsellämme. Olimme huomaamattamme sopeutuneet harmaan koneen palasiksi, yhtenäisiksi rattaiksi. Kun muutuimme jälleen yksilöllisiksi, vaatteemme näyttivät suorastaan sopimattomilta armeijan ympäristöön. Päällämme oli farmareita ja suoria housuja, väreissä ruskea, musta, harmaa, sininen, vihreä. Takkeinamme oli palttoita, pitkiä nahkatakkeja, keinokarvakauluksisia takkeja, tikkitakkeja ja niin edelleen monissa väreissä. Kenkinämme oli saappaita, patiineita ja varrellisia talvikenkiä monissa eri malleissa.

Varusteiden luovutuksen ja viimeisten päivärahojen kuittauksen lisäksi tuona päivänä ei ollut mitään muuta palvelusta. Huilittiin ja välillä käytiin ruokalassa syömässä, viimeisimmäksi päivällinen. Sitten alkoi monituntinen odotus.

Kukin meistä odotti kuten parhaiten taisi. Eräät kävimme iskemässä juttua saapumiserämme alikersanttien kanssa, viistoilimme niille niiden kolmesta ylimääräisestä kuukaudesta. Me makoilimme päällyksettömien patjojen ja tyynyjen varassa.

Hökkä näyttelin tupani väelle siviilikypärääni. Olin ostanut sotkusta murretunvihreän muovikypärän. Siihen olin liimaillut monenmoista rekvisiittaa: prikaatin tunnuksen, komennuspaikan tunnuksen, kokardin, siviilipiikin, joka varmaankaan ei ollut omani, olin kinunnut sen yhdeltä lääkintämieheltä jälkeenpäin, moni muukin oli saanut saman kaverin välittämänä piikin haltuunsa, olin liimannut valkoisista V-kirjaimista sakaratähtiä, olin rakennellut kypärän pintaan erilaisia kuvioita I- , O-, S-, X-, Y-, ja Z-kirjaimista, olin istuttanut potan pintaan muun muassa pääkallotarran, totta kai siitä löytyi vakuuttelut vanhalla olevan enää nolla teejiitä ja tietenkin tärkein, "OHI ON SA INT 240".

Aittolahti katselin sitä sen esitellessä joulukuusikypäräänsä kuin pikkupoika, tuhahdin ja sanoin sille: - Hökkää näkyy lapsettavan. Tuommosia kypäriä. Minä en ainakaan tarvia tältä reissulta muuta kuin sotilaspassin.

Ilta venyi. Hökkä kaivoin kassistani viinapullon. Kyselin pojilta, olivatko ne ennen juoneet sellaista ainetta? Kukaan ei ollut. Hökkä selvitin kuinka olin mennyt Alkoon ja pyytänyt kaikkein väkevintä viinaa, pullossa oli sitä, Rhum Pecoulia. Tarjosin pullostani hyvin pienet maistiaisryypyt Huhdille ja Hallalle, vahdin tarkasti etteivät ne horaisisi enempää kuin makustellakseen. Otin itsekin ohuen siivun pullostani. Kellään muulla meidän tuvassamme ei ollut viinaa mukana.