- Uskotko Tuomo, että tänä yönä meidän kartanolla tapahtuu murhia. Lähe vaikka kahtomaan! Kun minä pääsen kotiin, niin panen kirveen heilumaan! Kirves laulaa!

- No en minä sitte sinua kotiin vie, sanoi Tuomo ja pyörsi Mersun Joensuu-Kajaani ja Kuopio- Kuhmo teiden risteyksestä takaisin Nurmeksen keskustaan päin.

- Minä vien sinut terveyskeskukseen, Tuomo totesi.

- No mikä siinä, vie vain, sanoin vähän hämmästyneenä, mutta paljon helpottuneena asian saamasta käänteestä.

Tuomo oli aikoinaan ollut minun johtamilla pystymitoilla töissä Hallin hampaan Sotinpuron työmailla. Se oli käynyt Toivalassa metsätyönjohtajakoulun. Intin jälkeen se oli pestautunut uunoksi ja pyörähtänyt Golanilla Mersun hakureissun. Olin sille itselleen ihmetellyt, humalassa kapakan terassilla suorastaan jankuttanut, että kuinka se oli saattanut sotia itsensä kersantiksi, niistä sen Sotinpuron harjulipäivistä mieleeni oli jäänyt melkein kuin aseita vierovan kuva ja Tuomo oli mennyt inttiinkin lykänneenä. Se oli pätevöitynyt metsätalousteknikoksi ja painoi päätyönään Hallin hampaalla johtotehtävissä. Se kuului miettivän mahdollista opiskeluaan metsätalousinsinööriksi. Joka tapauksessa tuona viikonlopun yönä Tuomo veivasi naiskaverinsa isän taksia ja toi minua ravintola Ankkurista ja vei terveyskeskukseen.

Istuin autossa Tuomon käydessä ensin ea-polilla alustamassa sisäänottoani. Sairaanhoitaja ja taksinkuljettaja tulivat noutamaan minua. Vilkaisin taksamittaria, se näytti 65:tta markkaa. Annoin Tuomolle satasen sanoen se olevan jämptin.

Vastaanottohuoneessa mieslääkäri kysyi minulta mahdollisia aseita. Jouduin luopumaan J. Marttiinin tekemästä KOP:n metsäpuukosta. Minulla oli hieman tunnearvoja tuohon puukkoon, josta en tosin tiennyt, oliko se Nurmeksen vai Padasjoen KOP:sta saamani. Padasjokelaiseen liittyi enemmän tunnetta.

Selvitin lääkärille tilannettani melko avoimesti. Kerroin tammikuun loppupuolella lähteneeni Orivedeltä lyriikkamodulilta kesken kaiken ja olleeni sen jälkeen melkein kaksi kuukautta hulhovilla. Paljastin perhetilanteeni olevan retuperällä; entinen vaimoni ja lapseni pelkäsivät minua. Se oli kiinnostunut lääkkeistäni. Luettelin niiden nimiä ja sanoin yhtä aikaa lääkkeiden kanssa ryyppääväni.

Tentin ja omaehtoisen purkautumiseni jälkeen minut ohjattiin käytäviä pitkin yläkertaan, vuodeosaston aulaan. Vietin kolkon kahjuun oleskelutilaan sijoitetulla sairaalasängyllä melko unettoman selviämisyön. Paikka oli outo, liian avoin, liian laaja nukkumistilaksi. Aamulla sain mennä matkoihini.

Kuhautin taksilla tutun Kirpalo-tiilistä vuorinsa saaneen omakotitalon pihaan. Sisällä oli tyjää. Entinen eukko oli töissä ja lapset koulussa. Kiersin kaikki huoneet. Olohuoneessa katsoin kirjahyllyn lastulevyovea, joka repsotti melkein poikki taittuneena, olin sitä edellisenä iltana tönäissyt. Vanhemman tytön huoneessa näin vaaleanpunaisen nivellampun kuupan lommolla, olin sitä edellisenä iltana vimmoissani viskannut. Talous oli sekaisin, se oli ollut sitä jo edellisenä iltana ravintolaan lähtiessäni. Olin kapakkaan mennessäni ounastellut, että entinen vaimoni ja lapseni eivät tulisi yöksi kotiinsa, vaan ne nukkuisivat yönsä pakosalla, entisen vaimon työpaikalla, jossakin Bomban asiakkaan jäljiltä vielä siivoamattomassa huoneessa. Minua oli ärsyttänyt se että minua niin pelättiin, en jaksanut ymmärtää sitä.

Makoilin päivää parisängyssä. Ajattelin että tilanteen piti muuttua. Jos ne eivät uskaltaisi asua tässä minun läsnäollessa, niin minun pitäisi häipyä. En uskaltanut ryypätä, vaikka minulla oli kolmatta pullollista Kievari-viinaa vaatekaapin ylähyllyllä. En tiennyt otettaisiinko minua ollenkaan vastaan, jos olisin humalainen.