Viikonloppuna kehittelin useaan otteeseen kostoa etenkin autokoulun opettajaa vastaan, eli itseäni kohti. Kuvittelin, että jos autokoulun opettaja vielä jollain tunnilla julkisesti alkaa maikailla oppimisestani ylimääräisten hommien välttämiseen, kimpoaisin tuoliltani seisomaan, osoittaisin sormellani häntä ja karjuisin leijonana, "nyt menit yhden askeleen liian pitkälle". Saattaisin jatkaa: "Perkele, siinä on mies jonka pitäisi vetää hame päällensä! Varsinainen talon rollikello! Eikö sinun päähän ole uponnut pedagogiikan alkeellisimmatkaan säännöt! Älä koskaan naureksi oppilastasi ja varsinkaan oppilaasi nähden! Olen oppinut sen, että tässä talossa ei pidä perustella käsityskantojaan! Tästä lähtien en perustele mitään, en edes tenteissä! Tässä talossa perustelija joutuu naurunalaiseksi! Savotassa ei kanneta rollia! Ei edes koulu-nimisessä savotassa!" Tähän tapaan suunnittelin "järkyttyneelle" opettajalle esittäväni ja jatkavani vihasta pursuavaa monologiani. Tyrmäisin korvia repivällä huutamisellani kaikki puheeni katkaisuyritykset. Kuitenkin hillitsisin itseni kertomasta tulevasta kirjelmästäni Ammattikasvatushallitukseen. Kirjelmän jäljennöstä saisivat sitten rehtorista alkaen opettajat tavailla ja ihmetellä miksi en olisi tullut puhumaan asioista suoraan paikan päällä, vaan olisin valinnut kiertotien Helsingin kautta. Yrittäisin kalastella Helsingistä jotain keljua kalaa kyseisille opettajille. Vähintään huomautusta, ehkä kouluun suuntautuvaa lisääntyvää tarkkailua. Negatiivista kuitenkin. Keljuudesta saisivat kärsiä muutkin ikäänkuin "yleisön pyynnöstä". Puhkuin tällaisten ajatusten parissa. Ajoittain mietin, olinko jättänyt ottamatta Peratsinit, epäilin sitäkin oliko koko töppäystä minulle edes tapahtunut. Olin oppinut suhtautumaan varovaisesti kuulemaani silloin kun se välitti jotain vastenmielistä. Tuoreessa muistissa oli Pupuhuhta, jossa erehdykseni, harhautumiseni oli täydellinen. Erehdyin kuvittelemaan alapuolellani asunutta henkilöä kiihkeän kärkkääksi viiltäväkieliseksi naiseksi, mutta joka lieneekin loppujen lopuksi ollut hissukka mies, kirjanpitäjä. Ajattelin että opettajat saattaisivat yhdessä tuumin kieltää koko tapahtuneen. Meitä neljää lukuun ottamatta ei liene ollut muita asiasta tietäviä. Mietin sitäkin, kuinka mitä suurimmalla todennäköisyydellä tulisin lisäpainostuksen alaiseksi, kaikki voisi myrkyttyä umpikujaan. Siinä tapauksessa yrittäisin sinnitellä koulussa parisen kuukautta, ajan ettei tilalleni pystyttäisi ottamaan uutta oppilasta. Olisi vain varottava sanomasta etukäteen tarkoitustaan, jälkeenpäin sen saattaisi paljastaakin.

Tunsin olevani viikonloppuisin häiriötekijä Siljan talossa. Kaikki mainoivat jotain olemisistani. Ja Silja suorastaan rukoili mahdollisimman suuren poissaoloni puolesta."