Silmät pienenivät ja taskukello suureni. Ilmestyi hopeinen laatta, johon oli kaiverrettu teksti: "Atomi on kaikkeus!"

Sitten silmät sukelsivat erääseen kellon rattaan atomiin. Siellä pyörivät galaksikellot. Jokainen mittasi aikaansa omalla tavallaan. Kuka näki kellon liikkuvan...

Ja suuri kello pyöri myötäpäivään tai vastapäivään, ylös tai alas, vasemmalle tai oikealle, aivan kuten kukin halusi galaksia katsoa. Ympärillä oli paljon samanlaisia. Silmät sanoivat niitä ajanmittareiksi. Kaikessa kasvamisessa, lakastumisessa, liikkeessä, muutoksessa silmät olivat näkevinään ajan.

Ajat olivat kummallisia, tuloksia itseisarvolaskuista ja yhtälöistä, silti ne joitakin kiinnostivat.

Kellon rattaan jokainen atomi eli omaa aikaansa, kuten ihmisenkin jokainen atomi. Seinäkellon sisällä silmät näkivät taskukellon, seinäkellon kielestä roikkui lehmänkello.

Näin kaksi täsmälleen toisiaan vasten suunnattua lasersädettä, joidenka mukana kulkeneet ajat sekautuivat. Seka-ajat muuttuivat sekasorrosta kiukkuisiksi, ne tiuskivat toisilleen: "Eihän tässä kohta tiedä, mitenkä päin pitäisi edetä! Ja mikä on mitäkin aikaa?" "Joka tapauksessa minä olen oikea aika!" "Eipäs kun minä!"...

Yhtäkkiä kaikki liike jähmettyi, ei ollut olemassa mitään tunnetta. Tuli ajattomuus tai aika, ajallisuus.

Puut lyhenivät. Savupiiput imivät savun sisäänsä. Hiroshiman ydinpommi kokoontui takaisin ja lentokone palautti sen lähtöpaikkaan purettavaksi. Silpoutuneet eheytyivät ja perääntyivät sodista. Väkiluku väheni. Ihmisiä nostettiin haudoista elämään, kuolema oli syntymä ja syntymä kuolema. Rutto paransi, kirjoitus hävisi, maanviljelys loppui...

 

Tokaisu:

Uskovaisia elähdyttää unelma isosta voimasta, ehkä isosta oikeudenmukaisuudesta. Mutta todellisuus on karumpi.

Ihmisilläkään ei ole mitään suojaa, ei mitään turvaa. Jos toiset ihmiset eivät anna ihmisen nojata itseensä, suojaa hakeva on heitteillä. Suojan ja turvan suhteen olemme samassa asemassa kuin muutkin eläimet.