Syksyiset päivät kuluivat sisätiloissa opiskellen. Poikkeuksen teki eräs iltapäivä, jolloin lounaan jälkeen meidän piti kokoontua pihalla. Aloimme haravoida koulun nurmialueita talkootyönä. Kartanolla oli liutajas jaloja lehtipuita, jotka olivat tiputtaneet lehtensä. Lehdet kasattuamme sulloimme ne mustiin jätesäkkeihin. Lehtisouvi kesti vain sen yhden iltapäivän. Jotkut harvat kuuluivat urputtavan siitä että meni hyvää opiskeluaikaa hukkaan toisarvoisissa tehtävissä. Päivä oli pilvinen ja sumuinen.

Olin Oriveden opistossa proosapainotteisella kirjoittajamodulilla.

Pirjo Autio rupesi opettamaan jonkinlaista kurssia kirjallisuushistoriasta. Opetuksensa tapahtui siten, että hän heijasti piirtoheittimellä kilmuja kankaalle ja puhui. Piti hopusti kirjoittaa keritäkseen jäljentämään valmiiden kilmujen esityksen muistiinpanoihinsa. Silloin tällöin Pirjo saattoi kirjoittaa jonkin nimen taululle. Joskus harvoin hän jakoi jokaiselle monisteen.

Pääasiassa jäimme Pirjon opetuksessa kilmuilta tehtyjen muistiinpanojen varaan. Näet vissi tosiasia on, että puhutuista sanoista jää vain jokunen hassu prosentti muistiin, ainakin minulla on näin.

Aavistelin kirjallisuushistorian tentissä tulevan vaikeuksia. Omaan huonon nimimuistin, ja tunnetusti kirjallisuushistoria sisältää paljon nimiä. En kuitenkaan osannut olla etukäteen masentunut mahdollisesta vaikeasta tentistä.

Porskuttelin opistossa psyyken lääkkeiden varassa. Varsin pian aloin tuljata myös viinan ynnä muiden alkoholipitoisten juomien kanssa, varojeni mukaan.

Kerran lounastimme ruokasalissa. Mainitsin pöytänaapureilleni käyttäväni psyyken lääkkeitä. Silloin Varpu, meikäläisiä, vähän päälle kolmekymppinen nainen, kysyi, olinko koskaan joutunut psykoosiin. Sanoin niin kuin asia oli, eli etten ollut joutunut. Minulle tuli tunne kuin Varpulla itsellään olisi ollut sellainen kokemus. Ainakin myöhemmin hän osasi kirjoittaa melko uskottavan tuntuisen kuvauksen mielisairaalaan joutuneen naisen juttelusta ikkunan takaiselle lintuselle.