Vietin iltapäivän hetkeä kirjaa lukien. Helluntaiuskoa tunnustava huonekaveri tuli honeeseemme. Hän rupesi houkuttelemaan minua kanssaan kanttiiniin kahville. Olin ensin vasten, sillä osastolla olisi saanut piakkoin ilmaiset kahvit. Hän vaan jatkoi houkutteluaan ja lopulta taivuin. Mielessäni vähän ihmettelin kuinka meidät pakkohoitoon määrätyt luotettaisiin osaston ulkopuolelle.

Kansliasta saimme kortit, joihin oli merkattu käytössä olevat rahavaramme. Sairaalassa ei saanut olla seteleitä ja kolikoita "päällä". Ilmeni että meidät uskottiin keskenämme reissulle.

Notkuimme ulkona kivenheiton päähän rakennukseen, jossa oli kirjastokin. Kanttiini oli kuin pieni baari. Huonekaveri keräsi kuppinsa, kahvinsa ja munkkinsa edelläni. Ehdin odottamaan myyjän merkatessa kaverini korttiin ostosten markkamäärän. Koska nainen kirjoitti korttiin tiskillä näin kaverini pussissa sairaalaan tullessa olleet rahavarat; niitä oli ollut hulppeat 6500 markkaa. Kaveri siirtyi pöytään ja nainen kirjasi minun korttiini. Munkkikahvin ja hammasharjan hinta teki lovensa toistasadan markan saldoon.

Nautiskelimme rauhassa kahvista ja munkista. Kanttiini vaikutti karuhkolta muovituoleineen. Tila oli hämärähkö. Kanttiinissa myytiin kaikkea pientä: paperinenäliinoista kirjekuoriin, makeisista jäätelöön... Olutta ei ollut tarjolla. Mutta me täysylöspidon alaiset emme tarvinneet juuri mitään.