Minusta oli ensipäivistä lähtien näyttänyt erään mieshoitajan naama tutulta. Epäilin temppuilleeni armeijan alokasaikojen kuviot kanssaan samassa komppaniassa. Miehellä oli taipumusta kaljuuntumiseen ja tukkansa olikin melkoisesti vähentynyt. Muuten hänessä oli säilynyt alokasaikojen jämerä ryhdikkyys. Monesti mietin uskaltaisinko kysyä mieshoitajalta onko hän se henkilö joksi häntä kuvittelin.

Eräänä päivänä rohkaisin itseni. Menin kansliaan ja kysäisin oliko hän ollut alokaskomppaniassani. Hän vastasi myöntävästi. Sanoin olleeni samassa saapumiserässä. Muistelin hänen tuvassaan olleen sellaisen alokkaan, jota muut tuvan pojat olivat joutuneet hoosaamaan ja lopulta veikko oli saanut punaiset paperit ja passituksen siviiliin. Hän taas muisti minun tuvassani majailleen sotilaan, jota me muut tupamme asukit olimme pitäneet keljumaisena miehenä. Varmaankaan kaikille silloisen komppaniamme miehille hänen keljumaisuutensa ei ollut valjennut, johtuen hänen moninaamaisuudestaan. Hoitaja sanoi käyneensä lääkintäraukin oikeastaan kahteen kertaan, toisella kerralla hän oli opettanut uusia tulokkaita.

Hiukan rupateltuamme hoitaja osoitti elkeillään haluavansa jatkaa töitään. Katsoin parhaimmaksi poistua häntä häiritsemästä.