Halmejärvi katsoin Höljäkkää. Se istui punkassaan ja vilistelytti markkaansa varsin nopeasti rystypuolella sormelta toiselle. Ei aikaakaan ja se pärisyttäisi metsurina sahaansa työmaillaan. Joskus taukotuvalla se saattaisi ottaa markan esille.

Aittolahti menisi kotiinsa viljelemään maata. Aikanaan hänestä tulisi tilansa isäntä, sukupolven vaihdoksessa.

Pitempi Hyrinä palaisi entiseen työpaikkaansa liukuhihnan ääreen.

Lyhyempi Hyrinä haeskelisi kotipuolessaan vaihtelevalla menestyksellä sekatöitä.

Halla, Turbo, piereskelisi tavallista enemmän asennellessaan kotikylänsä huoltoasemalla autoja.

Huhti saisi lasiliikkeen palveluksessa purkaa vielä monet rikkoutuneet lasit, leikellä sijaan uudet ja kiinnittää pokiin.

Hoikka jatkaisi maatumistaan. Harmaa eläin oli aikoinaan kunnioittanut yhden jalkaparinsa häviämistä lipun puolitankoon vetämisellä ja hetken hiljaisuudella. Hautajaisissaan oli ollut mukana kuuden sotamiehen ryhmä ja yliluutnantti Soppi.

Hökkä palaisi telakalle hitsaamaan laivojen levyjä toisiinsa.

Ja minä siirtyisin jo ensi viikolla liikkeen pajalle huoltamaan ja korjaamaan maatalouskoneita.

 

Kello tuli 24. Käytävässä pirahti soittokello. Vielä kerran järjestäydyimme käytävälle kolmiriviin. Yliluutnantti Kujanki pidin lyhyen puheen, jossa toivotin MIEHILLE menestystä. Aloin luetella nimiä:

- Aittolahti...

Heistä kuulosti kummalliselta kun yliluutnantti luki täydelliset nimet, palveluksessa oli yleensä kuultu vain sukunimiä. Huhti oli ensimmäinen, joka yritti ottaa passinsa päälliköltä ilman kättelyä, mutta Kujanki ei antanut passia ennen kuin mies oli kätellyt. Heissä oli sellaisia, joilla selvästi oli sydän syrjällään armeijaa kohtaan, mutta oli myös toisenlaisia. Jotkut kokivat täyttäneensä isänmaallisen velvollisuutensa.

Ulko-ovi liekkui edes takaisin. Reserviin siirtyvät haihtuivat kuin itiöt tuuleen. Purkautuvassa miehistössä oli ollut jäseniä ainakin viidestä eri läänistä.

 

Huhti kävelin toimituskomppanian eteen odottamaan viimeistä lankkuistuinkyytiä rautatieasemalle. Komppanian oven edessä pasteeraili minulle tuntematon luutnantti. Se kysäisi meiltä odottajilta yleisesti:

- No minkälaiset mietteet miehillä on armeijasta näin varusmiesajan jälkeen?

- Älytöntä touhua, puhahdin sille.

- Mikä tässä niin älytöntä on, se tinkasi.

- Tämä kurin tolkuton tiukkuus.

- Mutta eihän tästä mitään tulisi, jos täällä alettaisiin neuvotteluja pitämään siitä mitä tehdään, ei varsinkaan kriisitilanteessa.

- Tartteeko sitä välttämättä rääkyä? Eikö ihmisille voi sanoa tavallisesti asioita?

- Äänen reilu käyttö kuuluu jämerään sotilaallisuuteen. Kaikkien on kuultava ja uskottava mitä sanotaan.

- Niin varmaan, mumisin jo melkein itsekseni.

Käännyin toisaalle. En halunnut keskustella luutnantin kanssa. Se yritti udella muilta mietteitä.

 

Suomen valtio oli sitten heillekin tarjonnut miehille kuuluvan koulutuksen. He olivat miehiä. He astuivat takaisin demokratiaan oppineina, opetettuina tekemään sellaista, josta siviilissä tuomittaisiin ankaria rangaistuksia. Sopi toivoa, että demokratia pitäisi huolen siitä etteivät nuo miehet joutuisi liian ahdistaviin tilanteisiin.

Samoin kuin kaikkien muidenkin armeijoiden reserviläiset, he palaisivat kotikonnuilleen odottamaan sotaa. Sillä sodan täytyi tulla. Tuskin heitä oli koulutettu paarman tappajiksi.