Yöllä kuulin huoneeseeni hoitajan saattamana tulevan uuden potilaan. Hän rupesi nukkumaan sänkyyn, josta hiljainen nuorukainen oli päässyt siviiliin. Huoneen kolmas sänky oli edelleen tyhjänä.

Uusi huonetoverini oli sangen uneliasta laatua. Ensimmäisenä päivänään hän ei noussut edes syömään. Ihmettelin moisia unenlahjoja. Sitten päättelin häneen pumpatun jotain rohtoa.

Kaipasin lukemista, ja nimenomaan kirjoja. Talsin taas hoitajien tilaan. Sain luvan mennä kirjastoon, ulkokautta. Ensimmäisen kerran osastolla ollessani minulle avattiin tuo lukittu lasiovi. Ulkona oli leuto maaliskuun lopun pilvipoutainen sää.

Kirjastoa pitävältä naiselta kysyin jotain Oriveden approon orientoivan kirjallisuuden luettelon kirjaa. Pienestä kirjastosta ei teosta löytynyt. Valitsin hyllyiltä Salamaa ja Säisää.

Lueksin kämpässäni Salamaa kun tuli halu panna ajatuksia paperille. Kansliasta sain muutamia lehtiöarkkeja ja lyijykynän. Kirjoitin tikkukirjaimilla muistiin muutamia Salaman tekstin minusta innoittamia mietteitä.

Illalla tv-aulassa näin taas uuden potilaan. Hän omasi tummanhiveän olemuksen. Hänestä paistoi poikkeavan syvä rauhallisuus. Kuin puujumala hän istui ja katseli kummissaan niitä jotka vaikuttivat rauhattomilta.

Taas oli aamu. Mieshoitaja tuli herättämään kämppäkaveriani. Hoitaja kysyi potilaalta että minkä vuoksi hänet oli tuotu sairaalaan. Mies kääntyessään joutui jallistamaan vartaloaan ja silloin häneltä pääsi ilmoille lyhyt pierunnarahdus. Hän tolkkusi hoitajalle:

- No kuulehan kun minä olen joutunu tänne uskoni takia...

Päivän päälle sain lisää valistusta huonetoveristani. Hän oli ollut tarjoilija joensuulaisessa ravintolassa. Hän oli julistanut uskonoppiaan ravintolansa asiakkaille. Oli ajauduttu niin sinkeelle, että mies oli lopulta kiidätetty ambulanssilla pakkohoitoon.