Pidin peruukkia. Se oli vaaleanharmaa, pitkähiuksinen ja loivakiharainen. Se tuntui päässäni painavalta, ei kuitenkaan luhistavalta.

Peruukki päässäni kävelin torille. Torin reunalla oli Parlamenttitalo rakennettu kiinni muihin vanhan tyylin julkisiin rakennuksiin.

Toriaukiolla pidettiin konserttia. Yleisölle oli istuimia riveissä. Joidenkin istuinrivien väliin oli jäänyt runsaasti tyhjää mukulakiveystä. Tapahtumassa oli kansaa lukuisasti, mutta tungos ei ollut ahdistava.

Istuin yksittäiselle tuolille erään istuinrivistön taakse. Takanani oli aarin kokoinen aukko, ja sen takana oli taas istujia rivistöissään. Takanani istujat "tunsin" selälläni, en halunnut vilkuilla taakseni jääneitä.

Kuvittelin takanani istuvien seuraavan minua ja peruukkiani. Seurannan kohteena olemisen ajatus alkoi häiritä minua. Sieppasin tuolini ja siirryin aarin aukossa enemmän oikealle.

Istuuduttuani mielessäni harmittelin valitsemani kohdan huonoutta. Edessä olevissa tuoleissa oli siivekkeet siten, että kahden vierekkäisen tuolin siivekkeistä piti muodostua takana istuvalle sopivan kalteva taso kynätyöskentelyä varten. Juuri kohdalleni sattuneet kaksi tuolia olivat niin paljon erillään toisistaan, että siivekkeiden välissä oli reilu rako. Hetken nojasin kyynärpäilläni siivekkeisiin. Rako ammotti peruuttamattomana. Halutessani en voisi kirjoittaa.

Istuessani ja katsellessani kääntelin päätäni. Peruukkini raskaahkot kutrit heilahtelivat. Peruukki ei seurannut kaikkia pääni liikkeitä, vaan pääni pyrki sujumaan peruukin sisässä. Jonkin kerran korjasin peruukin asentoa. Minulle tuli tunne, että peruukki oli olemukseltaan kuin lyijyinen, vaikkakaan ei yhtä raskas eikä lyijyn värinen.

Konsertissa tuli väliaika. Riisuin peruukin tuolille. Silloin näin peruukkini rumentavan yksityiskohdan: Sen niskaosassa oli leveä kymmenen sentin pituinen maalarinteippi poikittain. Teipin tarkoitus oli pitää peruukin niskaan revenneen aukon reunoja kiinni toisissaan.

Minua kiinnosti torille korokkeiden varaan pystytetty rakennus. Se oli kasattu vaaleista elementeistä. Kesäisessä poutasäässä liikehdin rakennusta kohti.

Rakennuksen ovella kaksi naista - toinen 50-60 ikäinen ja toinen 40-50 iällä - kinastelivat oikeudesta päästää toinen ensin rakennukseen. Sanailu oli ystävällistä; kumpikin halusi osoittaa kohteliaisuuttaan. Molemmilla oli päällään vaalea mekko. Lopulta naiset menivät ovesta yhtä aikaa ja rupesivat nousemaan portaita. Vanhempi nainen kannatteli vaalean luomuksensa helmoja välttääkseen kompastumisen. Hän kannatteli helmojaan niin korkealla, että porrasjuureen päästyäni näin hänen housuttomuutensa. Vanhemmalta naiselta näkyi takapään kruppureikä tummempine ympärystöineen.

Nousin portaat. Saavuin valokuvausstudion tapaiseen tilaan. Studiossa oli laajentuma, takatila. Siellä näkyi muitakin iäkkäämpiä naisia kuin äsken sisään tulleet. Joku mies haastatteli heitä radion suoraan lähetykseen.

Yrittäessäni kurkistaa takatilaan, joku painautui selkääni kiinni ja kiersi kätensä etupuolelleni. Vilkaistuani painautujaa näin sen noin parikymppiseksi pitkän vaalean tukan omaavaksi naiseksi. "Sinä olet tulevien lasteni isä", se sanoi minulle. Koin oloni turvalliseksi, lämpimäksi, elämäntäyteiseksi. Tunsin itseni imarrelluksi saamastani nuoren naisen huomiosta. Arvelin sen ihastuneen minuun peruukin pitämisen vuoksi. Kuvittelin sen nähneen huomiota herättävän peruukin kantamisessani jotain henkilökohtaista rohkeutta.

Liikuin studiossa mihin tahansa, nainen pysytteli selässäni kiinni. Hyvästä olostani huolimatta tuntoani kaihersi pieni ristiriita: ikäero. Olin puolivälissä viidettä kymmentäni elävä äijä.

Kyykistyin. Nainen asettui niskaani istumaan. Varsin kevyesti ponnistauduin seisaalleni. Alussa tornimme vähän huojui. Nainen kysyi: "Oletko varma?" "Olen varma", vastasin ja lisäsin, "hyvin varma". Toprin tiukemmin kiinni naisen sääristä, huojuminen loppui.

Kuljin nainen hartioillani. Minua jännitti, sanoisiko se jotain päänahkani hilseestä, haroisiko hilseistä tukkaani sormillaan. Tai huomauttaisiko ylipitkiksi venähtäneistä hiuksistani.

Olimme valinneet. Valintamme oli tuore. Se odotti tulevaa.

 

Miete: Ne keksivät tuo-sanan, ja sitten niille ei enää tämä riittänytkään.