27.8. klo 10.24 s.a. Nurmes.

Viime viikon maanantaina, ensimmäisenä koulupäivänä, jouduin muiden muassa esittelemään Patelle, joukon kuullen, metsällistä ja koneellista kokemustani, sanoin olleeni pikkuisen toistakymmentä vuotta metsätyönjohtajana. Takapenkistä mölähdettiin välittömästi: "Kerrankin on pomo sattunut oikeaan paikkaan." Ja välittömästi toinen jatkoi: "Ihan mieltä lämmittää." Se oli mesureille tyypillistä puhetta, se oli avaus, jonka johdosta tulen tuntemaan noita kahta metsuria kohtaan antipatioita niin kauan kun elän, ja riippumatta siitä kuinka he jatkossa minuun suhtautuvat. Sanoin olevani entinen pomo. Sanavalmiisti tuli takapenkiltä vastaveto: "Entisiäpä tässä ovat metsuritkin." Olin jo etukäteen miettinyt kuinka välttyisin puhumasta menneestä metsätyönjohtajuudestani, mutta ei siitä näemmä voinut välttyä. Jossain vaiheessa jupisin olleeni "vielä korjuupuolella".

Viime viikon tiistaina leikittelimme Paten johdolla radiopuhelimillakin. Saimme puhelimista teoreettista tietoa sähköluokassa ja sitten siirryimme ulos. Meillä oli radiopuhelin mukana käydessämme asuntolassa ja paluumatkalla Teukka, "entinen" minua vuotta nuorempi metsuri, keksi hönkäistä puhelimeen: "Kuuluuko?" Aparaatti oli ykköstaajuusalueella, jota käytetään koulun touhuissa. Jumppakentältä vastasi Niemisen Mika, että mikä hätänä. Hetken tauon jälkeen Mika vielä lisäsi, "minkä merkkistä miestä kysellään". Teukka painoi tangenttia ja sanoi, "eikun naista". Puhelimesta ei kuulunut enää mitään.

Viime viikon keskiviikon aamupäivä alkoi viestinnällä. Vasta tunnin alettua minulle selvisi mistä opetusaineesta on kyse. Opettaja esitteli itsensä ja jouduimme itse kukin pöytämme takana istuen tekemään saman. Olin vuorossa viimeisenä, koska istuin perimmäisessä rivissä oikeanpuolimmaisena. Esittelyni oli kepuli, kuten muutamilla muillakin. Hyvin hermostuneesti tankutin jotain: "Olen Rauno Einola Nurmeksesta. 41-vuotias. Mulla on kaksi tytärtä, 13- ja 15-vuotiaat. Harrastan lenkkeilyä ja lukemista, hiukan. Viimeksi olen ollut koulutuksessa pari vuotta sitten." Opettaja säkäisi kysymyksen: "Missä koulutuksessa?" Vastasin: "Oriveden opistossa." Onnekseni opettaja ei jatkanut kyselyä.

Opettaja oli tivannut tunnin alussa, mitä kaikkea viestintää tunnemme. Henkäisin ensimmäisenä: "Radiopuhelinviestintä." Hän hyväksyi vastaukseni ja vaati lisää viestinnän lajeja, joita kertyi savumerkkien lähettämisestä alkaen. Tunnin alussa eräs lieksalainen metsuri - pitkä, tummatukkainen noin 25-vuotias mies, joka oli jo kerennyt eräällä tauolla kehaista hakanneensa 50 - 60 mottia aukoilla ja 20 mottia harvennuksilla päivässä - sanoi vannoneensa ettei enää eläissään olisi viestinnän tunneilla, kun oli kerran päässyt niistä eroon, opettaja oli lieksalaiselle tuttu jostain aikaisemmasta opiskelusta.

Viestinnän kynttilä painotti sitä, että joutuisimme joskus kevättalvella kukin pitämään koneen esittelyn, sitten kun koneet tulisivat meille tutuiksi. Joutuisimme pitämään myös jonkin toisen esittelyn. "...Mutta sitten kun joudutaan yleisön eteen, niin mennään hämilleen, menee sormi suuhun... Jokaisen pitää pystyä esittelemään työvälineensä, kuitenkin koneille tuodaan kaikenlaisia vierailevia ryhmiä... On ollut niitä kahden minuutin esittelyitä, ja hupsis, yhtäkkiä ei olekaan enää mitään sanottavaa: 'Ei sitten muuta...' Tavoitteena olisi että esittelyt kestävät 10 - 15 minuuttia... Ne arvostellaan."