Ne anto mulle lempinimen, Jäykkä. En minä lempparista erin välittäny, mutta sitä piti vaan kuunnella. Riehuakaan en sen takia kehdannut.

Minun niskassa oli ihan oikeesti jotain jäykkää. Se ei liikkunu yhtä helposti kun muilla rentoniskasemmilla nokikauloilla. Kaikki oli ihan okei jos sain katsoo suoraan eteen, mutta pään kääntö oli tukalaa. Oikein tukalaa se oli, jos joutu pyöräyttämään päätä ääriasentoon. Vaikka eturivissä ojennusta tempoessa, kun piti katsoo oikeelle, mun pää tahto vapista edes taas. Se saatto olla jokin hermojuttu, jolle en mahtanu yhtikäs mitään.

Sanovat mua monesti taiteelliseksi. Kieltämättä osasin jonkin verran piirustaa. Mulla oli tapana katsella elämää vähän pälyillen, en enemmälti tuijotellu yhteen paikkaan. Olin joskus kuullu että hullujen silmät seisoo, ne katselee pitkään samaan kohtaan.

Tulin inttiin yli-ikäsenä. Se johtu yhdestä mun saamasta kakusta. No eipä olis paljon surettanu, vaikka koko intti olis jääny näkemättä. Oli se semmosta touhua.

Vaikka mulla oli littera taskussa, niin yritin monesti liftillä päästä nopeemmin kotikylään. Rahasta oli jatkuva pula. Onneks jotkut jätkät autto sen verran, että veivät autossaan paremmille liftipaikoille, sillon ei tarvinnu liftata niin lyhkäsissä pätkissä.

Sitten kun saatiin perushöykytys puurrettua, ne kysy minultakin, halusinko johonkin erikoiskoulutukseen. Olin aina ollu kiinnostunu käsillä näpräämisestä ja niin sanoin niille että pääsisin opettelemaan polkupyörän korjausta. Ja ne otti onkeensa ja päätti tehdä minusta munamankeliekspertin.