Lääkkeitä oli monen sorttisia ja ne vaikuttivat lukuisin tavoin. Jokainen vipelsi tyylillään. Jotkut siirappeja nauttineet tuhisivat ja hengittivät raskaasti, saattoipa silmäkin luppaista. Joku taas tujauksen saatuaan ratkesi kiljahtelemaan ilosta.

Minusta tuntui ettei minulle syötetty pitkä nappi vaikuttanut yhtään mitenkään. Olin pettynyt lääkitykseeni, mutta sitä en sanonut lääkärille. Olisin halunnut sisäisen rauhan. Mutta kai se oli liian suuri vaatimus. Sillä jos lääkkeillä olisi aiheutettu sisäinen rauha, se olisi ollut yhtä kuin lamaantuminen. Liikkeen loppuessa vallitsee liikkumattomuus.

Pari vuorokautta sen jälkeen kun olin ihaillut rauhallisen tummanhiveän miehen tyyneyttä satuin hänen peräänsä iltalääkejonossa. Vähän perästä hän kääntyili paikallaan, vilkaisi minuakin. Katsahteli sivuilleen ja eteensä. Hän vaihtoi painoaan jalalta toiselle. Hän piirrätti etusormellaan kanslian oven ikkunalistaa. Hän kohottautui päkiöidensä varaan ja laskeutui takaisin kantapäilleen. Enää en pystynyt tuon miehen rauhallisuutta ihailemaan. Hän herätti minussa ehkä hivenen sääliä.