Eräänä päivänä potilasjoukkoomme ilmestyi iäkäs mies, joka liikkui kyynärsauvoihin nojaten. Joku meistä kysäisi mikä häntä vaivasi. Mies sanoi molemmat lonkkansa leikatun. Mies liikehti matelevan hitaasti. "Menkäähän kiireisimmät", hän sanaili meidän tervejalkaisten rientäessä ohitseen vaikkapa iltapalalle. Mies ruokaili aina osastolla. Muut potilaat veivät hänen ruokansa ja kahvinsa pöytään.

Aina kun katselin lonkkaleikattua miestä kävelemässä tai vaikka paikallaan seisomassa, minulle teki pahaa. Sisäisillä silmilläni kuvittelin leikkauskohtiinsa kovan kivun. Onneksi aivoni eivät hänen johdostaan aivan täysin kaaostuneet. Jos olisin syvästi antautunut keskittymään kipuunsa, olisin melko varmasti pyörtynyt.