Tilattiin keppanaa, paikasta ei teräviä saanutkaan. Häiskä kertoi kuinka halutessaan pääsisi milloin tahansa selkäleikkaukseen. Lääkäri oli kuulemma luvannut. Se vain pelkäsi halvaantumista eikä halunnut riskeerata, vaan niin ollen yritti kärsiä kipunsa. Häiskä mainitsi ohimennen, että pipopäinen mies oli paljon fiksumpi kuin äkkipäätään saattaisi arvatakaan.

Pubiin tuli eräs häiskälle tuttu mies. Se kävi hakemassa kaljan pöytäämme ja alkoi iskeä tarinaa häiskän kanssa. Baaritiskin äärestä joku herjaili meidän pöydässämme istuvalle nahkatakkimiehelle. Ne kuulostivat olevan tosi käheinä toisilleen. Jonkin aikaa tuntui sille, että ulkona pidettäisiin aivan pian turpaanvetokilpailut. Onneksi tilanne rauhaantui ja ne lopettivat toisilleen käkättämisen.

Ennen pubin kiinni menoa esitin häiskälle että käytäisiin vielä Ankkurissa. Siinä vaiheessa sillä ei ollut mitään esitystäni vastaan.

Ylitettiin Porokylänkatu ja asteltiin ravintolaan. Portaiden laskeutuminen näytti olevan kaverilleni tuskaista. Tilasin meille kossukolat. Ankkuri pörisi kuin ampiaispesä. Ravintola yritteli olla seisomalastissa. Joku häiskän tuttu teki sille tilaa sohvalle, minä nappailin juomaa myyntitiskin lähellä seisaallaan. Monet ihmiset olivat kasvotuttuja, joidenkin kanssa olin joskus jutellutkin, mutta tosikavereita ei ollut yhtään.

Tilasin itselleni toisen kossukolan. Maksaessani panin merkille että rahatilanteeni oli kääntymässä huolestuttavaksi, pussiini jäi enää yksi täysi satanen. Ajattelin että viime aikoihin asti olikin pyyhkinyt hyvin. Toimeentulotuen lisäksi ylimääräistä juopottelurahaa tililleni oli puskenut Valtion opintotukikeskus. Tuntemattomasta syystä orivetiset eivät olleet ilmoittaneet heti opintojeni keskeytymisestä, tammikuun lopulla, opintotukikeskukseen ja siksi ne puuskasivat minulle vielä helmikuun tuen. Tietenkin minulla rahalle käyttöä oli.

Ankkurin montusta nousu oli häiskälle hankalaa ja tuskaisaa. Oijustimme Asematielle kortteeriimme.

Kun pääsin tuulikaapista sisään, niin valvoja astui eteeni ja sanoi minua kysellyn terveyskeskuksesta. Minun piti soittaa sinne heti. Huoneessaan valvoja näppäili numeron valmiiksi. Kuulin että minun pitäisi heti ja suorinta tietä tulla terveyskeskukseen. Toivotin ensisuojaa valvovalle miehelle näkemiin.

Käppäilin keittiöön, jonka pöydän ääressä istui häiskä ja pipopää. Nostin kättäni ja sanoin: - Hei sitten vaan! minä lähden sairaalaan.

- Mihinkä sairaalaan? kysyi häiskä.

- Mielisairaalaan.

- Minä tiedän, että sinä olet järkimies, vaikka et sillä leveilekään, intosin pipopäälle sen lähettyvillä. Pipopää hymyili vienoa hymyä.

Syöksyin isomman huoneen puolelle ja toitotin: - Terve vaan kaikki! Minä lähden nyt Paiholaan hullujenhuoneelle. Ei keretty pitkään olla yksissä. Pitää mennä heti terveyskeskukseen. No morjens!

Sanojeni aikana ihmiset katsoivat minua kuin kummissaan. Joku huikkasi minulle hei-sanan.

Tallustelin kilometrin matkan terkkariin. Siellä minut ohjattiin samaan vuodeosaston oleskelutilan sänkyyn, jossa olin "nukkunut" toissayönä.

Aamulla söin kuin potilaat kuunaan aamuaterian. Sitten vain istuksin aulassa, lueskelin lehtiä ja odottelin. Joku hoitaja kävi kysymässä minulta halusinko vapaaehtoisesti hoitoon. Vastasin haluavani.

Köröteltiin pikkubussilla. Kuljettajalla oli kirjekuorellinen papereitani kojelaudan päällä. Juteltiin. Taksiautoilija sanoi tuntevansa lapseni, tiesin sen kuljettaneen penskani monituiset kerrat kouluun. Paihola läheni. Minua jännitti. En ollut koskaan osannut tosissani kuvitella joutuvani hoidettavaksi mielisairaalaan.