Minä olin silloin 52-vuotias. Olin säätänyt radiopuhelimen hiljaiselle. Sain välillä vihiä sen liikkeistä. Kuitenkin se tuli yllättävältä suunnalta: ei matalan männyntaimiston puolelta, vaan jolkotti rämeen reunaa, jolloin minun ja sen väliin jäi kuusi- ja lehtipuusäheikköä. Jo ensimmäiset äänet kuultuani käännyin, siirsin varmistimen pois päältä - se kalahti hiljaisesti - ja nostin aseen hollille. Se pysähtyi toviksi ampumattomiin, kuulostelemaan. Minä olin tuulen alapuolella. Se alkoi uudestaan rivakan astunnan, rymisti lähemmäs minua, lopulta sivuttaissuunnassa kuin taulu ampumaradalla. Minä piirrätin mukana, mutta ratakkametsältä ei pystynyt ampumaan. Kiikarista näkyi yhtä vilinää.

Hatelossa oli muutaman metrin avoin välikkö. Kun se hönki sen kohdalle, minä tarjosin nopeasti oikealle lavalle. Se värähti, puhkui, sen korvat kohosivat. Ei pudonnut ihan heti, löntysti muutaman askeleen, ahtautui koivutypäksen keskelle, retkahti alaspäin.

Eipä siinä isompia jännityksiä ollut, tuttu juttu. Harpoin kuusen luota ne muutamat kymmenet metrit sen eteen ja pamautin sitä toisella otsaan. Sitten ilmoitin radiopuhelimella pojille ja sanoin vielä hakevani autolta kirveen, että saadaan hirvi kaadettua. Ne kyseli, että mitä helvettiä, eikö se vielä ole nurin. Minä vastasin ettei ollut, oli vasta sorkat koukistuneena niin paksujen koivujen välissä ettei niitä kehdannut puukolla ruveta nirhaamaan poikki, kun autokin oli lähellä. Sitten minä vetelin leukulla sen kaulan auki ja varmistin jotta veri rupesi pulppuamaan.

Se pilvipoutainen ja lumeton syksypäivä oli hyvän tuurin päivä, vaikka oltiin liikkeellä vain muutaman miehen porukalla eikä mukana ollut edes koiraa. Se oli minun kahdeskymmeneskahdes, sillä kertaa sarveton. Pojat piti naurua siitä, jotta tavallaanhan hirvet ruukataan kaataa pyssyllä, mutta minä huiskan niitä nurin kirveellä. Naurattelin mukana.

 

Seuraavana kesänä, elokuussa - muutama päivä ennen kesäloman alkua, josta olin työpaikallani sopinut jättäväni tavalliseen tapaan pari viikkoa hirvenmetsästykseen - olin kanssasi käymässä meidän tyttäremme luona kivikylässä. Hän opiskeli siellä yliopistossa, mutta oli sinäkin päivänä tehnyt rupeaman kesätyöpaikassaan. Risteiltiin kaupoissa ja mentiin hänen luokseen.

Alkuillasta pirautit serkullesi: kysyit olisiko heillä muuta menoa vai sopisiko meidän tulla pistäytymään. Sait tervetulotoivotukset. Hän empi aluksi, suostui sitten lähtemään mukaan.

Heidän luonaan vieraili mukavikseen. Emäntä järjesti kahvipöytään mansikkakakkua ja vaniljajäätelöä. Puhuttiin asioista ja laskettiin leikkiä, tuumailtiin mitä ruvettaisiin tekemään sitten kun jäätäisiin eläkkeelle. Varsinkin minä pidin huumoria yllä, niin kuin aina. Pöydässä he houkuttelivat meitä yökuntiin. Olin ajatusta vastaan, kun minun piti mennä aamulla seitsemäksi töihin ja matkaa kotiin oli toistasataa kilometriä. "Vielä kuppi kahvia, kun on niin pitkä matka", tarjosi serkkusi. Join vatsani melkein kuralle.

Tehdessämme lähtöä, serkkutyttösi muisti eteisessä ettei sinua ja minua ollut näkynyt television tulisuudelmatansseissa. Murjaisin siihen jotain tupaten täydestä tanssilattiasta. Vielä autollakin serkkusi pidätteli meitä ja puhui yöksi jäämisestä. Lopuksi toivoteltiin toisiaan vierailulle.

Kello oli kääntynyt kymmenennelle tunnille, salamoi ja pilvet hämärsivät iltaa entisestäänkin rullatessamme siniharmaalla Kirsikallamme toistakymmenen kilometrin matkaa kohti hänen kaupungissa olevaa asuntoaan. Minä painelin maltillista vauhtia. Tie soljui myös meitä kaupungista päin vastaantulevan auton alla, sen valot lähestyivät. Juuri kun autot kohtasivat, kaikkien meidän kolmen päässä humpsahti.

Ensimmäisenä havahtui hän ja alkoi takapenkillä ihmetellä, mitenkä nyt ollaan sähelikkömetsässä, vaikka äsken oltiin tuossa lähellä ylhäällä olevalla tiellä. Sitten hän hulmahti paniikkiin ja huusi hillittömästi. Välillä hänen huudostaan muotoutui apua-sanoja, välillä se oli pelkkää vihlovaa kiljuntaa. Hän ehti oivaltaa että olimme olleet kolarissa, kun hänen tajuntaansa leimahti polttamaan pelko räjähdyksestä, auton moottori kävi edelleen. Lantiovyö esti hänen virta-avaimelle syöksy-yrityksensä. Vyön aukaisuriuhtaisunsa tapahtui malttamattomasti. Hän kurkottui ahtaudessa sinun ja minun välitse sammuttamaan moottorin. Yhä pauhasi huuto hänen saadessa uuden kauhun aiheen: vaikka omaakin otsaansa jomotti, hän huolestui sinusta ja minusta.

Sinä aloit valitellen tulla tajuihisi. Silloin hän ryski takaoven auki, riensi auttamaan sinua avonaisena reuhottavasta etuovesta ulos. Sinulla oli hiuspohjassasi suuri verta humputtava haava, pää, niska ja hampaat kipeänä sekä muita ruhjeita. Sekaisuudestasi huolimatta pystyit jotenkin hoippuroimaan luiskaan istumaan.

Tieltä tuli kysymyksiään kyselevä mies ja kohta toinenkin. Retkotin turvavöissä kumarassa ratin vasemmalla puolella. Veri valui suustani ja korvastani lattialle. Silmälasini olivat pudonneet. Kaulavaltimoani kopeloitiin; se sykki, heikosti. Minut keinoteltiin ulos.

Autopuhelimella tehty hälytys toi paikalle sinisiä vilkkuvaloja. Sinä lähdit ensin, sitten minä sydänambulanssilla. Hän jäi vaihtamaan sanoja poliisien kanssa ja tuli myöhemmin samaan taloon lääkärin tarkastettavaksi.

Haavasi ommeltiin ja pääsi paketoitiin, niskasi tuettiin, saitpa lisää vertakin. Jouduit olemaan sairaalassa melkoisen tärskysi vuoksi. Luonasi kävi vieraita. Sanoit kävijöille, ettet olisi halunnut antaa minua vielä pois. Hiljalleen toivuit.

Hän kävi minua katsomassakin. Kieltämättä olin laitettuna vieläkin hyvän näköinen hopealle vivahtavine hiuksineni ja rotevine vartaloineni, kasvotkin säilyivät naarmuttomina. Niinpä hän minua katsoessaan ajatteli, että oli kuin vain nukkuisin. Hän joutuu nyt kantamaan suurimman osan minusta aiheutuvasta lähiaikojen helteestä. Toivottavasti opiskelunsa eivät tulevaisuudessa kärsi tästä.

Työpaikkani, taloni ja tilani olisivat tarvinneet minua, mutta minkäs teet. Minun tavaramerkkini oli "kansainvälisyys". Ansiotyössäni olin haka nimenomaan monitaitoisuuttani. Autoin naapureitani ja vähän etäämpänäkin olevia mitä moninaisimmissa talkoissa. Kohensin talouteni paikkoja ja rakensin uutta, jotain oli aina vireillä. Myönteisestä elämänasenteestani johtuen ystävä- ja tuttavapiirini kasvoi kuin huomaamatta laajaksi. Väistämättä hautajaisiini tulee paljon väkeä. Harrastuksenani kalastelin kotiseutuni lähivesissä. Kerran viikossa pelasin lentopalloa tutussa porukassa. Ykkösharrastukseni oli metsästys. Pidin ajokoiraa, jolle juuri kerkesin rakentaa autotallin päähän kunnon aitauksen sisälle johtavine koiranovineen.

Vaikka en sitä joka käänteessä ratkuttanutkaan, oma perhe oli minulle rakas.

Siitä kolarista vielä. Oikeastaan niitä syntyi kaksi samalla kertaa. Se pyyhälsi heittämällä tielle. Takajalat kolahtivat siihen vastaan tulleeseen saksalaisten autoon rutaten sitä, mutta rynnistys toi sen meidän auton eteen. Silloin kun pimeni, en tiennyt mikä pimensi. Silmänräpäyksessä auton katon etuosa rusentui konepellin tasalle. Sinun elossa pysymistäsi voisi sanoa ihmeeksi. Minua katto löi rankasti oikealle lavalle ja kallonpohja ei kestänyt rytäkkää murtumatta. Alussa kaikki tiellä olijat kiinnittivät koko huomionsa saksalaisten autoon ja matkustajiin. Meidän peli oli ohjautunut - siinä vaiheessa en enää ohjannut - vastaantulevan sivuutettuaan vasemmalle ja syöksynyt vähän ennen kaidetta luiskaan ja päätynyt puhelinpylvään vieritse kaselikkoon. Sitten joku tielle jäänyttä kolariautoa ihmettelevä kuuli hänen huutonsa ja hoksasi tien sivussa alhaalla olevan automme.

Passissa ollessa ei tavallaan kuljeskella, nyt tuli sitäkin kokeiltua. Harmittavasti tähän isoon lihaan keskittyivät muutkin minulle ensimmäiset metsästysrikkeet: ei ollut jahtikausi, puuttui kaatolupa ja oltiin vielä vierailla alueilla. Lopettavia laukauksia ei tarvittu, piikkisarvi köntsähti kerralla pitkälleen. Se oli sitten kahdeskymmeneskolmas minun kaatama. Mutta säiettäkään sen lihaa en suuhuni saanut.

 

Miete: Mitä menettää vaille jäänyt?