Olimme koko tupakkahuoneessa istumisemme ajan olleet toisistamme etäällä. Rii oli istunut pitkällä penkillä ja minä lyhyellä. Sama järjestys jatkui.

Rii pyysi minua piirtämään tai kirjoittamaan jotain viininpunaiseen nappapintaiseen päiväkirjaansa. Kieltäydyin. Hän ihmetteli miksi. Hän sanoi ettei se olisi mitenkään vaarallista. Ja todistaakseen puheensa hän piirsi kirjaansa kevyellä otteella jotain merkityksetöntä. En sanonut sitä Riille, mutta en halunnut jättää merkkiä itsestäni hänen kirjaansa.

Selvisi meillä Riin kanssa olevan samanlainen suhde kuolemaan: jatkuva valmius.

Nappailin harvakseltaan pieniä ryyppyjä pullostani. Rii kierähti penkille selälleen. Kuumeisesti pohdin olisiko tuo merkki jostakin. Haluaisiko tuo nainen juuri silloin minut vierelleen. Mutta en tullut hullua hurskaammaksi mietiskelyistäni. Tulin johtopäätökseen: kun olin pidättelemällä pidätellyt Riitä, hän oli vain väsynyt ja rupesi siksi selkäänsä lepuuttamaan. En tarjoutunut. En uskaltanut mennä ropeloimaan tapaamisiltanamme perustamaani sisäistä lukkoani.

Puheenaiheet vähenivät. Lopulta armahdin Riin: Sanoin että jos lähdettäisiin kämpille. Tarkoitin sillä kummankin menemistä omaan huoneeseensa. Oitis Rii oli myöten. Tingin Riiltä mukaani hänen nappapintaisen päiväkirjansa. Halusin lukea ja katsella sitä tarkoin. Rii myöntyi pyyntööni.

Nukkumisteloilleni asetuttuani aivoni askaroivat entistä enemmän Riin kimpussa.