Pikamarssilla emme olleet kertaakaan nähneet muita joukkueita, jotka oli leiripaikalta lähetetty taipaleelle tasaisin väliajoin. Lähestyimme varuskunnan sydäntä, sen rakennuksia oli jo näkynyt ja näkyi edessämme. Reilut parisataa metriä ennen päätepysäkkiämme, etuvasemmalla kajastelevaa aukiota, Isoaho kirmatessamme komensin: - Jaetaan kiväärit! Ei välitetä numeroista. Kun jokaiselle vaan tulee ase. Setvitään sitten komppaniassa kullekin omansa.

Kun olimme röhveltäessämme jakaneet louskut Isoaho käskin isommin rääkymättä: - Juoksuun mars!

Hoikka puuskahdin hätäisenä: - Ei helvetissä juosta.

Hoikka huomasin, että juoksuaskeleille tapailevasta porukasta monet kääntyivät hämmästyneinä katsomaan minua. Samassa tajusin munanneeni, sanoneeni esimieheni käskyä vastaan. Jupisin perään, että hyvä kun jaksaa kävelläkään. Toinen koksu katsoi minua pitkään.

Nuoremman sotamiehen sanoista me kokelaat kuulimme että sen täytyi olla koko lailla piipussa. Emme sanoneet sanaakaan.

Raemäki katsoin vasemmalle vastaan tenistelleen sotamiehen kasvoihin. Sen silmät olivat syvällä tummissa kuopissa. Aivan kuin sen toinen silmä olisi ollut avoimempi kuin toinen. Sen suu näytti olevan jotenkin vinossa, mieleeni tuli, kuin vähän halvautuneella. Sen meno oli laahustamista.

Hoikka tunsin vaadittavan vielä lisää kärsimystä kärsimyksen päälle. Liityin muiden mukana kiriin. Tuntui kuin ei millään ennättäisi tehdä riittävän nopeasti hengitysliikkeitä, pölyinen ilma teki kauppansa. Meistä jokainen juoksi, renttaisimme yhtenä joukkona.

RAUK:n kentällä Isoaho järjestin joukkueemme kolmiriviin pataljoonaa komentavan majurin eteen. Tein majurille ilmoituksen, jolloin meidän osaltamme ajanotto pysähtyi. Komppaniamme päällikkö yliluutnantti Kujanki kuuluin kentällä seisovien kantahenkilöiden joukkoon. Hymyilin tavatessani oman komppaniani pojat sen näköisinä, että ne olivat tosissaan yrittäneet.

 

Pikamarssin perään aamupäivällä me sotamiehet vain huilasimme. Monet meistä kerkesivät ennen lounasta vetäistä tirsat. Iltapäivämmekin meni kepoisilla töillä, meidän tarvitsi vain putsata aseemme.

Yliluutnantti Kujanki pidin miehistölle käskynjaon. Komppaniamme ykkösjoukkue oli sijoittunut marssissa kolmanneksi ja kakkosjoukkue seitsemänneksi. Ykkösjoukkue oli hävinnyt voittajille noin viisi minuuttia ja toiseksi tulleille toista minuuttia. Voittajat tulisivat saamaan kolme vuorokautta kuntoisuuslomaa, toiseksi tulleet kaksi ja me, komppaniamme ykkösjoukkue, yhden vuorokauden.

 

Hoikka en ollut päiväkausiin oikein kunnossa. Alussa vatsani ei pitänyt mitään sisällään. Sotamiehet me näimme kuinka Hoikan askeleet laahasivat käytävällä tuvan ja vessan väliä. Sitten vatsani alkoi kestää juomaa, mutta vain keltaista jaffaa. Sen silmät vilkkuivat avoimen pyöreinä ja ystävyyttä hakevina, mutta niistä näkyi jonkin syvällä kaluaminen. Ihmettelimme, mistä tuntemattomasta siihen oli löytynyt voimia sisutella pikamarssi läpi. Hoikka korvissani oli lievä äänenvaimennin, mutta siitä ei ollut juurikaan haittaa armeijassa. Kuuluin A-miehiin. Se oli saanut ajokortin, jota me sotamiehet hienokseltaan ihmettelimme. Sillä näet pyrki kättä kohottaessa nousemaan toinenkin käsi ylös, teimme joskus kokeita, joilla testasimme tuota ominaisuutta.

Hoikka, vaivani halusin salata lääkäreiltä, en ollut tunkemassa vastaanotolle. Kerran sen kuulumattomissa sotilaspari puhui:

- Tuo Hoikka on häiskä joka pääsis armeijasta pois milloin haluaisi.

- Varmasti. Vaan ei se halua. Höljäkkä tuntee sen kotiväen, surkeata porukkaa. Se sanoi, että sille on tärkeää taaplata intti läpi ihan sen takia.

- Ja taaplaahan se, jos tämä touhu ei väsytä sitä niin lopullisesti, että joutuu olemaan viikkotolkulla syömättä.