Satuaikaa 16.9.2000 klo 17.37

Tänä aamuna minä sen sitten tein. Ehkä jo vuosia se oli vähän väliä tullut mieleeni. Olen tuntenut häiriönä vastapäisen talon ihmisten töllistelyt verhojeni läpi huoneeseeni. Olen viidettä vuotta aina asunnossani liikehtiessäni tiennyt näkyväni ihmisille. Olen tiennyt asuntoni ikkunaa seurattavan. Siitä on todisteena Siljan työkaverin puheet sille, että hän on nähnyt Siljan vierailevan luonani. Tuo työkaveri asuu miesystävänsä kanssa juuri asuntoni kohdalla naapuritalossa. He ovat sosialisteja, jotka tupakoidessaan katselevat kaikkea mikä näkyy, suorastaan tölläävät jos hoksaavat minunkin liikkuvan asunnossani.

     Heti tähän asuntoon muutettuani ripustin keittokomeron ikkunaan sisemmäksi verhoksi lakanan. Tänä aamuna virittelin huoneen ikkunoihin kaksi lakanaa. Nyt Siljan "mulukosilimä" - Siljan sanassa - työkaveri  näkee korkeintaan kajastusta valosta "verhojen" läpi. Hän ei voi nähdä minua tietokoneen edessä ruokailemassa tai kirjoittamassa. Tuon STT:n raportointi on vähätietoista.

     Lakanat verhoiksi ripustamalla minäkin päässen  eräästä maneeristani. Olen tähän asti lähes joka kerran lattialla lojuvalta patjalta noustessani vilkaissut onko naapuritalon luhtitasanteella töllistelijöitä, ja nimenomaan Siljan työkaverin asunnon edustalla. Tänä  päivänä olen vilkaissut vain  lakanoita ja ymmärtänyt  olevani turvassa; jos minä en näe kyttääjiä, niin hekään eivät näe minua. Ainakin mikäli aivojeni kemiat pysyvät kunnossa. Luulisin lakanoidenkin vilkuiluni jäävän.

     Tänään, ensimmäistä kertaa tässä huoneessa, vaihdoin pikkuhousuni. Ennen olen kuoriutunut kalsareistani joko keittokomerossa tai vessassa.

     Tämä lakanoiden verhovahvistukseksi järjestely olisi pitänyt tehdä jo 1995 marraskuussa. Koko tässä asumisen ajan olen tuntenut itseni akvaarioeläjäksi. Tarkkailluksi tuleminen ärsyttää. Moiselta tarkkailulta vaan yhteiskunnassa on vaikea välttyä.

Silja kävi tässä tänään. Se houkutteli minua K-rannalle. Kuultuani siellä olevan nuoremman tyttäreni mieskavereineen, kieltäydyin. En halunnut joutua Jorman vuoksi jännittyneeseen tilaan.

     Riina ja Jorma ovat "köyhiä". Heillä on tyylinä rellestää hetki päivärahoillaan, ja sitten Riina ruinaa äidiltään ruokarahaa. Kaiken huipuksi he tapaavat työntyä  K-rannalle ajoittain Siljan eväitä syömään. Olen saletti etteivät Riina ja Jorma ymmärrä talouden pidosta hevon kukkua. Minullakaan eivät säästöt kestä, mutta ei ole mahdollisuutta elää yli varojensa. Ei ole äitiä kantamassa minulle ruokakasseja tai ruokkimassa omassa taloudessaan tai maksamassa ostoksiani kaupoissa.

     Silja tuli luokseni pääasiassa siksi, että oli peruuttanut autonsa vasemman peilin  aitaan. Kävin katsomassa vaurion. Peilistä oli reuskahtanut säätömekanismi vituralleen. Kehoitin Siljaa viemään rakkineen Mustaparran Kekelle korjattavaksi.

     En lähtenyt Siljan luokse, vaikka hän juohautteli olympialaisten tv:stä katsomisella. Niin vastenmielistä minulle on Jorma Tihisen ja Riinan kuvioiden yhdessä olo. Vaikka Jorma lieneekin tämän kylän parhaita golfaajia ja voittaa kisoja, niin se  ei näytä elättävän.

     Jorma Tihistä voisi luonnehtia sanalla möylä. Mieheltä ei meinaa irrota sana suusta ennen kuin golfin asiantuntijan kanssa tulee puhe golfista. Sitten juoksee puhe, jossa vilahtelee englanninkielisiä golftermejä. Jorma on sellainen käpykylän golfkukko.

Hain tuossa tämän illan kahdeksannen kaljani. Ai että oli lauhkeeta palata keittokomerosta, kun oluenhakuani eivät nähneet naapurini.

Silja lupasi hakea minut luokseen alkuviikosta. Mutta sen puheet ovat polskutusta, kuin hevonen veteen paskantaisi.

     Pääasia, että kun menen K-rannalle, siellä ei ole ainakaan Jorma Tihinen.

Kiimainen moottoripyöräilijä ulvahdutti syyskuisen ulvahduksen.

Orgastinen rautararsun kiihdytys.

Eveliina. Sinun takiasi vielä elän.

     Mitään ei synny. Kaikki jäissä.

     Eveliina. Kantakoon hennot  hartiasi minuakin. Meitä heikkoja, kuten vanvojakin.

Dokun kirjoittajan elämä.

     Kännäily estää kirjoittamisen. Ja koko ajan mielessä takoo, että pitäis saada, pitäis saada jatkuvasti näkyviin, yhä uutta ja uutta. Silti dokun kirjoittajan elämä on laakereilla lepäämistä. Vaikeata - jos ei mahdotonta - on antaa itselleen anteeksi laakereilla lekottelu.