Kolmannen päivän aamuna halusin ajaa partani. Menin hoitajien kansliaan, jonka aulan puoleinen seinä oli yhtä ikkunarivistöä. Minulle tökättiin kouraan kaikkien potilaiden yhteiskäytössä oleva sähköparranajokone. Läpsyttelin toiseen vessaan, jossa pudotin vähäiset partajouheni. Parran ajettuani tunsin leuassani kutitusta. Ajattelin että tällaisista yhteisistä koneista saattoi saada leukaansa vaikka minkä sienen.

Minuun alettiin luottaa niin paljon että "pääsin" ruokailemaan talon alakerran ruokalaan. Ruuat kerättiin tarjoilutiskiltä. Normaalijärkiselle se oli helppoa. Menin istumaan pöytään, jossa oli huonetoverini. Hän yritti näytellää rentoutunutta, mutta jokin pakotti hänet vilkuilemaan hermostuneesti sinne tänne. Olin tietoinen huonekaverini poispääsystä. Aivan kuin hän olisi jännittänyt sitä mitä kaikkea vapaa siviili tarjoaisikaan.

Helppoa ei ollut minullakaan. Etenkin haarukkaa suuhun tärköttäessäni käteni pakkoliikkeet olivat astetta pahemmat kuin edellisenä päivänä. En kyennyt hallitsemaan käsiäni, siksi häpesin itseäni.

Ruokalasta sai palata osastolleen omaan tahtiin. Porraskäytävässä edelläni nousi rappuja nuori nainen. Hänen etenemisensä oli värkkäytymistä. Välillä hän vilkuili alaspäin, minuun. Aistin jännitteen. Tuo nainen kaipasi ilmiselvästi kullia.

Hoitajan määräyksestä minäkin aloin seisoa lääkejonossa. Katselin kuinka edelläni olevat kippasivat lääkelasista kuka mitäkin: tabletteja tai lääkesiirappeja. Vesihanasta juoksi jatkuvasti vesi ja lääkkeensä kumottuaan kukin hörppäsi lääkelasillaan vettä palanpainikkeeksi. Lääkesiirapit saattoivat olla niin tahmeita etteivät irronneet kunnolla lasista. Silloin vesi oli tarpeen että sai huuhdeltua kaiken tökötin kitusiinsa. Kun vuoroni tuli, sain pitkänomaisen vaalean napin.