Sekametsä oli kookasta, massani pimensi muutenkin synkkää yötä.

Kannoin rinnallani kiusausta. Olin korkean piikkilanka-aidan piirittämänä ulkoiluttamassa saappaita, jotka eivät olleet sopivan kokoiset jaloilleni. Päässäni hautui ajatus, se oli syntynyt sinne johtajan puheiden jälkeen. Saatoin vain kärsiä vaivastani.

Tiesin tilanteeni. Minulla oli karsinasta vain yksi uloskäynti, josta pääsisin vasta kun aika tulisi täyteen.

Pääni pyöri nopeasti joka suuntaan. Piti vilkuilla rakennuksia, maaston epätasaisuuksia, isoja kiviä, tien vieren metsää, höyryveturijonoa... Silmäni etsivät yhtämittaa jotakin, ehkä jostain saattaisi paljastua ihmishahmo. Kulkemiseni hankaluus oli siinä, etten saanut jättää tietä taakseni juosten, selvät säännöt kielsivät sen.

Aina aidan lähellä käydessäni tunsin että sen ulkopuolelta huokui sama vihamielisyys, joka vallitsi sisäpuolellakin, vihan varastossa.

Niin vastenmielistä kuin se olikin, poikkesin välillä tieltä polulle. Puut lipuivat ohitseni liian läheltä, vaikka toisaalta olisi ollut vielä suojattomampaa kävellä täysin aukealla kentällä. Vaikka silmäni olivat jo tottuneet pimeään, niin silti en mielestäni nähnyt kylliksi. Yritin kävellä keventäen, kuntan kumisematta, ja jos olisi ollut mahdollista, olisin ottanut askeleeni ilmassa. Sillä tuulella nenääni kantautui ruosteenestoaineen haju; vanhat höyryveturit oli äskettäin suojattu.

Turvallinen tiilitalo läheni. Sinne menoa en voinut ajatellakaan, niin pöyristyttävä meteli siitä nousisi, ja palaisi koko pää. Täytyi painua uudelleen soratielle, oli jatkettava rahistelematta toiselle lenkille. Pääni pyöritti itseään ja vähän väliä se käännytti vartalonikin, että saatoin nähdä paremmin taakseni.

Ympärilleni sekametsään oli ripoteltu varastoja. Taas avautui tasoylikäytävä. Sivuraiteelleen varastoitu synkänmusta höyryveturijono häämötti nyt oikealla puolellani.

Kävelin loivasti laskeutuvaa tietä, joka laajeni kentäksi. Kentän vasemmalla laidalla seisoi armeijan kulkuneuvoja ja oikealla monipolvinen tiilirakennus. Etenin keskellä kenttää ja olin jo kääntymäisilläni oikealle rakennuksen takanurkalle, kun muutin mieltäni ja jatkoin suoraan eteenpäin. Nähtyäni rakennuksen polvekkeen takaseinustan tyhjäksi, ryntäsin korjaamon pääsisäänkäynnin loistevalon piiriin.

Valo oli lenkin ainoa ja siinä seisoskelu oli minusta kaksipiippuista: toisaalta, selkä teräsristikkoisia lasiovia vasten seistessäni tiesin ettei valon puolipiirin alueella ollut muita, mutta toisaalta ymmärsin olevani pilvipoutaisen yön synkkyydessä metsästä katsottuna kuin tarjottimella. Lisäksi minua vaani vielä rakennuksen seuraavan ulokkeen takana piilevä uhka ja katolta tuleva uhka ja selkäni takana talon sisällä oleva uhka.

Humputi-hum, puolivihainen "herra", toverit naureksivat, omenapuut, Jumala - säteilevä mies, kotikontu kaukana, "... karaistuu", aitojen kuja, kirje, kutsu - ei mikä, mustat kengät - eivät kiillä, katseleeko joku salaa? tuuli, virnuilevat takana, kaikki tietävät, ranta lähellä, jaksettava, nainen, veturit - jospa ne liikahtaisivat, maan korvessa kulkevi..., aseessa turva, älä hengästy, ei kapinaa, katajapuskat, olenko jonkun tähtäimessä? taivas ja se toinen, koti ja väki, phienji polhu meets..., on edettävä, ruosteenestoaine, äiti, en näe, käsi, isä mei..., radat, höyryveturijono, enk..., korvessa, lähellä, vahaa, se ja se - mitä sen väliä, vaatteet - mitä sen väliä, vaje - mit..., vanhus, piiska, pyykkäri, kivi, minä, vartiointi. Kello! On pakko mennä, pakko lähteä tästä.

Raastoin itseni irti oven ylle kiinnitetyn lampun alta ja aloin laajaa kaarta tehden kiertää perimmäisen seinän nurkkaa. Varmistuttuani ettei seinustalla ollut ketään, siirryin katveeseen ja laskeuduin viettävässä hiedassa kohti rakennuksen uloimmalla nurkalla olevaa puhelinta. Puhelimelle en mennyt suoraan, vaan kaarsin jälleen nurkan kaukaa vakuuttuakseni ettei pitkällä sivuseinämällä ollut ketään tai mitään. Kurkistettuani, pää pyörähdellen ja korvat yrittäen seuloa tohinasta yksittäisiä ääniä erilleen, kuljin puhelimelle.

Tiiliseinään oli kiinnitetty rinnankorkeudelle monet vesisateet ja pakkaset kärsinyt oviluukullinen, huovitetulla harjakatolla varustettu, maaliton panelikoppero. Avasin luukun ja veivasin kammesta. Luurista kuulin: "Keskus." Ilmoitin keskuksenhoitajalle sotilasarvoni, nimeni ja puhelimelle annetun nimen, jonka perään purskahdin:

- Minä en jaksa enää!

Musta luuri roikkui jo punoskaapelinsa varassa ilmassa, eikä vartiomies enää kuunnellut viestimiehen hätkähdyksestäni toinnuttuani sanomiani sanoja: "Elähän nyt. Mikä sinulla on?..."

Muutamia askelia puhelimelta peräydyttyäni vapautin rynnäkkökiväärin varmistimen ja painoin sen alas kertatulelle, losautin viritintappiliikkeen. Suljin silmäni nostaessani koneen oikealle ohimolleni. Hiusteni lävitse piipun pää tuntui kylmältä. Ölisin. Puristin oikealla peukalollani liipaisinta eteenpäin.