Se oli tiukka häkki, joka muodostui sanoista. Siellä ihminen kirkui ja laati loputtomasti loma-anomuksiaan.

Sanamaailma, tehdaslaitos. Ilmassa leijui sanoja pölynä. Rummut pursottivat, koneet paukuttivat, hihnat siirsivät, telojen välissä pyöri nomineja, verbejä, partikkeleita. Niiden helinä ja kahina täytti maailman.

Jii uu äm aa äl aa, tömpsistä, siinä koko komeus. Eikä tarvitse kuin ottaa kumi ja...

Kuolematon. Siis syntymätön!

Mitäpä jumala nimellä tekisi? Vain jumalan luoja sitä tarvitsee, että erottaisi tekeleensä muista tarvikkeistaan.

Hänelle elämä oli se, mitä oli kahden kuoleman välissä. / Silloin syntymä olisi kuolleistaheräämistä ja kuoleminen syntymistä kuolemaan.

Minä kuorin ja kuorin niiden "hengen" ympäriltä lauseita pois. Lopulta ei ollut jäljellä sanaakaan. Edessä oli puhdas nimetön ilmanala.

Maailmalla ei ole kattoa päänsä päällä.

Elämä on aina valmis kuolemaan. Elävä taas ei kuulosta olevan aina valmis-.

Elämä kestää kuolemasta kuolemaan.

Yritin rohkeasti pelätä.

Pelkuri on se, joka ei uskalla pelätä.

Evoluutio tuotti elämän. Niin kaikkeus pääsi tutkimaan itseään.

Olemme tottuneet kuolemaan.

Maksaako vaivan opetella elämään? Ja mille tilille se maksu tulee?

Jotkut kaipaavat eläessään kuolemaa. Eikä sitä muulloin voi kaivatakaan.

Eikö voitaisi sanoa esimerkiksi, tilapäinen presidentti, väliaikainen maalari, hetkellinen pankki, satunnaisesti Suomeksi nimitetty valtio...

Yksilösatuelämässä yksilöt yrittävät palaa ahtaassa yhteiskuntauunissa jokainen omana tulenaan.

Pamaus ja pölyksi. Minät aatteineen jo kauan sitten kadonneet.

Mitä siitä tulisi, jos kaikki maapallon ravintoyksilöt rupeaisivat pohtimaan elämänsä tarkoitusta?

Ihminen. Typeryyden maailmanmestari.