Pöhnäisenä mietin elämän karusellissa pyörimistä. Sitten päähäni jätkähti ajatus: Sinisen kansion kirjoitukseni ovat edelleen Riin takana. Ne saattaisivat vaikka kadota. Sitä en halunnut. Pidin tekstejäni itselleni arvokkaina. Mitä enemmän ajattelin sinisen kansion juttujani, sitä huolestuneemmaksi kävin. Minua rupesi ärsyttämään se ettei Rii ollut vieläkään kansiotani palauttanut. Niin littoista nivaskaa lukiessa ei pitäisi monia vuorokausia vanheta. Kontihdin mielessäni sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole jämptejä ja pyri nopeasti suoriutumaan tehtävistä, joiden valmistumista toinen odottaa. Laskin Riin näiden vitkuttelijoiden joukkoon.

Aivoissani tykytti ajatus: Sinisen kansion tekstit eivät ole hallussani. Sitten sanoin itselleni: Saatana, kohta ovat!

En tullut vilkaisseeksi kelloon lähtiessäni astelemaan kohti porraskäytävää. Kiipesin portaita ja saavuin huoneen B 310 ovelle. En pelannut entiijaa, vaan rimpautin ovikelloa. Avaamaan tuli minulle tuntematon nainen yöpuvussaan, hän vaikutti juuri uniltaan herätetyltä.

- Onko Rii, kysyin naiselta.

- On se tuolla, vastasi hän palaten kämppäänsä.

Pian tuli Rii yöpuvussaan. Sanoin hänelle:

- Minä tulin hakemaan sen tekstikansion.

- Tule huomenna.

Mielessäni välähti että hän ei varmaankaan ole vieläkään lukenut juttujani. Silti pysyin jämeränä:

- Ei kun nyt!

Rii haki kansion. Hän vaikutti tyyneltä sen minulle antaessaan. Ei henkäykselläkään vihjannut, että olin häirinnyt yöuniaan. Pötäkkätilastani johtuen en hoksannut toivottaa edes hyviä öitä, kiittelystä puhumattakaan.

Laskeuduin porraskäytävän portaita kiihtyneenä, mutta jo jonkin verran tyytyväisenä. Heti kämppääni päästyäni lenailin nivaskan läpi tarkastusmielessä. Kaikki tarinat olivat tallella, siitä ei ollut hiventäkään huolta. Pienintäkään piston tuikahdusta en tuntenut sen suhteen, vaikuttaisiko käytökseni jotenkin Riin ja minun väleihin.