Me laskeuduimme kokopaneloidussa kapeahkossa käytävässä omakotitalon yläkerrasta kohti alakerran eteisaulaa. Toisistamme kiinnostuneina olkavarsi olkavartta hipoen alenimme parina Katri-Helenan kanssa. Vähän matkan päässä takana seurasivat entinen vaimo ja omat lapset, ehkä muitakin, kuin lastenkutsujen jälkeen kutsutut olisivat jotakuinkin kadonneet. Sukuni henki itselleen huomiota. Kahdestaan olimme, hänen esitettyään kysymyksen, sopineet lähtevämme. Heti askeleita otettuani minuun oli herännyt "en tiedä". Takana olevien lasteni ja entisen vaimoni hengen tuulessa ja korviensa ulottuvilla kuiskasin Katri-Helenalle: - Kun minä olisin halunnut...

Hän sanoi ymmärtäväisen pahoittelevasti: - Niin, jospa me voitaisiin Pispalassa?

Havahduin ajattelemaan Panu Rajalaa ja aavistelin myös Katri-Helenan pohtivan tuota jännitettä. Minulle muodostui hankkeesta luopumisen tunne, kuin se estyisi. Laskeuduttuamme hän oikealla ja minä vasemmalla puolella alas eteistilaan, joka oli kummallisesti valaistu, seinässä henkilön takana oli puuritilän alle pystysuuntaan upotettu putkivalaisin työntämässä tilaan pehmeää puuvaloa, Katri-Helena yhtäkkiä katosi viereltäni. Hän näyttäytyi puun värisen ulko-oven vieressä vasemmalla ulosmenotoivotukselliseksi retusoituneena Titta Jokisena tummanpunaisessa tikatussa aamutakissaan. Hymyilevä Titta oli jotenkin suhteeton; oudon kapeat hartiat ja ylettömän leveä lantio. Nähdessäni hänet, mielessäni kävi pettymys "valintaani", kahtena näyttäytyvän olennon tähän puoleen.

Kävelimme Katri-Helenan kanssa ulkona perspektiivitöntä soraista pihatietä hetkisen. Vasemmalla maahan suunnatun katseeni kentässä vilahti ruohikon reuna. Olimme jälleen käsivarsituntumassa. Nytkähdin pari kertaa. Hän pahoitteli lempeästi: - Voi Juha, joko sinulta tuli?

     - Ei, kuiskasin. Ilman aistillisuus ei ollut laadultaan perille vievää.

Sitten oltiin sata-aamais-tunnelmaisessa autossa. Katri-Helena istui suurin piirtein käsijarrukahvan päällä ja samalla hän painoi minua ovea vasten. En pelännyt putoavani autosta. Tunsin miellyttävää ahtautta. Hänen oikealla puolellaan ei istunut ketään. Takapenkillä henkivät ainakin lapset ja entinen eukko. Ykkönen oli lovessaan lähdettäessä, tuntui kuin vain tilapäismatkustettaisiin. Ohjasin etusormen päillä. Kysyin Katri-Helenalta: - Voisitko vaihtaa kakkosen? Se saattaa joskus olla vähän hankala.

Sanottuani aloin jännittää onnistuisiko. Hän tarttui vaihdekepin nuppiin, joka oli lähes piilossa hänen oikean reitensä oikealla puolella. Vaihtaminen onnistui helposti, yllätyin hänen teknisyydestään. Välähdyksen omaisesti tajusin, että autoa olisi helpompi ohjata tarttumalla ohjauspyörästä kunnolla kiinni, teinkin niin vasemmalla kädelläni. Oikea käteni oli Katri-Helenan olemuksen mieluisassa puristuksessa. Häpesin pyytää häntä vähän väliä vaihtamaan. Kun piti siirtää kolmoselle - oikea käteni oli ikäänkuin vapaampi -, yritin itse. Paljon samalla autolla autoilleen tavoin en katsonut vaihdekeppiin, ja niinpä käteni sattui hänen oikealle reidelleen vähän polven yläpuolelle. Käänsin katseeni melkein sylissäni istuvaan naiseen. Hänellä oli jalassaan ihon ruskeutta vaaleammat nailonit ja päällään hame, joka paljasti siroutta vajaan vaaksan verran polven yläpuolelle. Tempaisin käteni jalkansa päältä. Ilmassa leijui henkiä. Ensimmäisenä niistä käytökseeni vaikutti takapenkin henki. Sitten tunsin häveliäisyyttä Katri-Helenaa kohtaan;  olisi ollut liian ronskia jättää käteni paikalleen. Myös Panun henki aavistutti. Kaiken päällä leijui yleinen ahdas moraali. Nolona pyysin Katri-Helenaa vaihtamaan kolmoselle ja hän teki niin.

Jäin katsomaan nailonien peittämiä jalkoja. Kipinästä kasvoi ehdoton varmuus: ne olivat Sarin jalat. Ne olivat himottavat. Nostin katseeni sääristä vartaloa pitkin ylemmäksi ja näin tutun punapään kasvot. Olo muuttui henkivapaaksi, takapenkkiä myöten.

Sari! Entistä oli vain hänen miellyttävä fyysinen ahdistamisensa, joka paisui tuoksuvaksi. Hänen silmiensä pitkä katse sytytti lisäksi kiehtovan psyykkisen ahdistuksen. Hän katsoi katsomistaan. Ensin katsominen oli luvallista, suorastaan määrättyä, sitten meidän ympärillemme takoutui lyönti lyönniltä hevosenkenkä, jolle oli luvattu osa hänestä. Me tiesimme, että minun kuului nyökätä. Yritin keskittyä häneen. Olisin halunnut, että hevosenkenkä olisi hävinnyt, yhtä irtonaulaa lukuun ottamatta, ja olisin saanut jäädä vain katsomaan noihin hänen silmiinsä. Kummeksunnan raja oli ylittämätön, en uskaltanut ylittää sitä. Siis nyökkäsin, jolloin hän siirtyi toisaalle.

 

Miete: Täysin vapaa sana saattaisi toteuttaa vapaan vallan, jossa sanalla ei olisi merkitystä.