Tunsin itseni orvoksi piruksi saapuessani ensimmäistä kertaa Oriveden opistolle.

Olin tiennyt jo etukäteisesitteiden perusteella koulukartanoon kuuluvan useita rakennuksia. Päärakennus oli useampikerroksinen rapattupintainen vanhempaa arkkitehtuuria edustava talo.

Vastaanottoseremonioista "respassa" selvittyäni puristin nyrkissäni avainta, jonka perässä luki B 103. Saamieni ohjeitten mukaan etsiydyin huoneeseeni. Eteisessä olevista vaatteista näin huoneen asutuksi. Lisää asumisen merkkejä oli sängyn päällä, kirjahyllyssä ja pitkällä pöydällä. Raahasin täynnä tavaraa olevan violetin jenkkikassini vasemman puoleisen sängyn päähän ja laskin kirjoituskoneeni pöydälle. En purkanut tavaroitani. Kurkistelin kaappeihin ja vilkaisin eteisestä mentävään vessaan, jossa näytti olevan suihkukin. Sängylle istuutuessani olin jännittynyt sen suhteen mitä tuleman pitäisi.

Ruokailtuamme modulimme oppilaat kokoontuivat iltapäivällä ensimmäistä kertaa luokkaan. Luokan pöydät oli järjestetty hevosenkengäksi. Ikkunaseinän lasit sijaitsivat melko korkealla, sillä huone sijaitsi osittain maan alla. Ulkona ikkunoiden takana oli joitakin pensaita.

Oppilaita oli vajaat parikymmentä. Joukkomme oli akkavaltainen; vain neljä meistä oli miehiä. Harmittelin mielessäni sitä että olin jättänyt luokkaan tuloni myöhäiseen. Muut miehet olivat kerenneet sijoittautua etäälle minusta. Ei auttanut kuin istuutua tytön viereen. Jälkeeni tuli vielä yksi nainen, ja niin jäin naisten väliin.

Luokassa oli kolme opettajaa. Pirjo Autioksi itsensä esitellyt tasaantuneen oloinen "täti" toivotti meidät tervetulleiksi ja piakkoin poistui. Raili Järnfors, melko hymytön ja paljon kokeneen oloinen keski-ikäinen ope, jatkoi. Hän antoi meille ensimmäisen kirjoitustehtävämme. Meidän piti viidessätoista minuutissa luoda esittely itsestämme. Lähdin kirjoittamaan esittelyä kämppääni. Monet jäivät luokkaan entisille takapuolensa sijoille.

Esittelyiden purkutilanteessa yritin pysytellä tuolissani hytkymättä, mutta olin sisäisesti rauhaton. Kukin luki vuorollaan hengentuotteensa. En saanut irti niistä juuri mitään. Porukan toiseksi viimeisenä luin ääni hieman vavahdellen ja jotakin sanaa änkyttäen seuraavan kirjoituksen:

Rauno Einola

Olen 38-vuotias toimeton, viraton ja soskun luukulta toimeentulonsa saava henkilö, joka on noin vuodesta -87 alkaen tuntenut melko vastustamatonta kiinnostusta kirjoittamista kohtaan. Kiinnostuksen herätessä jätin toistakymmenvuotisen metsätyönjohtajan uran.

Koulumainen opiskelu sinänsä on minulle vastenmielistä. Mutta olen pakottanut itseni tähän siksi, että luulen tämän tekevän minulle hyvää. Saas nähdä, kestänkö tässä talossa edes tätä päivää iltaan asti!

Päästyäni vuodatukseni loppuun Unto Varis, opettajista tuo kolmas, 30 - 40 väliä kulutteleva miehentappi hymähti ja sanoi:

- Tuo oli tähän mennessä lyhin arvio tässä talossa kestämisestä.