Tällä kertaa en juurikaan pura kassiani vaatteista. Tarkoitukseni on lähteä huomenna työvoimatoimistossa käytyäni takaisin Nurmekseen. Siellä voisin teoriassa viettää taas melkein kolme viikkoa, mutta eri asia on, haluanko olla niin pitkään. Aavistuksen verran kirppuiluttaa tuo romskuyritys, se ei etene jos ei tee töitä. Eikä se saata edetä töitä tekemälläkään. Tosin elättelen tässä hiukan sellaisia toiveita, että mahdollisesti muuttaisin Nurmekseen ja jatkaisin aika ajoin kirjoittamista siellä. Silja vaan on niin epävakainen, välillä myötämielisempi, välillä jyrkän kielteinen muuttamiseni suhteen. Olen perustellut takaisin muuttoani taloudellisilla järkisyillä. Siljallakin on nyt työttömänä ollessaan rahasta tiukkaa. Hän ymmärtää että olisi edullisempaa asua yhdessä, mutta kun minä kuulemma teen läsnäolollani hänet hermostuneeksi, epävarmaksi. Minä kuulemma vaikutan häneen kovasti, negatiivisesti. En ymmärrä kuinka pelkkä läsnäoloni tekee hänet hermostuneeksi, mutta totta se lienee. Hän on herkkä, sanoi psykiatrinikin kerran kun kerroin hänelle tilanteestani. Psykiatri vähän ihmetellee miksei Nurmekseen siirtymiseni etene, koska hän kysyy siitä joka kerran luonaan käydessäni.

Olen laittanut alkuvuodesta asuntohakemuksen Nurmekseen. Ei ole kuulunut siitä mitään. "Sosiaaliyksiöt" lienevät kiven alla, varsinkin kun sellaista haetaan ulkopaikkakunnalta. Hakemusta noutaessani ensimmäinen kysymys oli: "Tuletteko tänne töihin?" Saattaa olla ettei hakemusta noteerata kun ei ole töitä. Jonot ovat pitkiä vuokra-asuntomarkkinoilla ja yksityiset asunnot lienevät kalliita. Sitä paitsi sekin - vieraalla vuokralla olo - olisi epätaloudellinen ratkaisu. Kaikkein viisainta olisi maksaa vuokraa Siljalle. Silloin jäisi maksettu vuokra eduksi lapsille, tulevaisuudessa. Nurmeksessa vieraalla vuokralla olo säästäisi tietysti nämä pitkältä matkalta syntyvät matkakustannukset. Ruoka lienee Nurmeksessa kalliimpaa kuin Jyväskylässä.

Olisihan täällä Jyväskylässä Siljan sanassa "kaikki mahdollisuudet". Mutta minä kun en hyvin suuria mahdollisuuksia kaipaa. Riittävästi olisi, kun saisi rauhassa kirjoitella ja rauhassa - yksinäisyydessä - lenkkeillä. Niin sanottu rahan taonta ei kiinnosta, mutta Siljaa se kiinnostaa. Se tulisikin varmasti pakottamaan minut, jos suinkin mahdollista, koulutukseen tai töihin. Töitä tuskin Nurmeksesta löytynee, mutta koulutusta on ympäri maata. Silja saa täyttymyksensä, rauhansa, siitä jos minä jotain puuhastelen. Ei hän niinkään siitä perusta onko koulutukseni jälkeen sitä vastaavaa työtä. On pääasia että vain kouluttautuu. Siljaa ärsyttää vetelehtiminen, ajattelu. Kirjoittaminen ei ole hänelle mitään. Ei ainakaan jos se ei tuota jotain näkyvää. Silja haluaa tuloksen heti, ilman vuosikausien kypsyttelyä. Kirjoittaminen ei ole hänelle opiskelua. Mutta eipä ole juuri valittamista. Nämä lienevät tuttuja ongelmia kaikille tietyssä vaiheessa oleville. Ja kun minunkin touhuni saattaa olla rakentunut kokonaan tyhjän päälle. Pelkkää luulottelua ehkä koko homma. Mutta yleensä nuorempia sukupolvia kiinnostavat vanhempien ajatukset, sen varaan yritän rakentaa. Oikeastaan koko touhu on niin suuri uhkayritys, elämän hukkaanheittämismahdollisuus, ettei siihen monikaan uskaltaisi ryhtyä.

Vaikka en saisi lausettakaan julkaisukelpoista tekstiä aikaan, suhtaudun silti koko ajan vakavasti yrittämiseeni.

Jotenkin en osaa tehdä tasaista jälkeä tekstissäni. Palaset koostuvat mistä koostuvat, erilaisuuksista. Minulla on elämäni kestävä identiteettiongelma. Siksi minulla ei ole omaa kieltä. Sanavarastoni on mitätön. Jos kirjoitan jotain omaperäistä, se yleensä on jonkin toisen omaperäistä. Vain juttujeni aiheet tiedän omikseni. Kieleni lähentelee kirjakieltä. Savoa en haluaisi leveästi sotilasromskuyrityksessä vääntää; se ei sovi, nuoret eivät leventele savoksi. Toivoisin oppivani käyttämään dialogia tuokiokuvissa. Luetteloa voisi jatkaa vaikka miten pitkälle, puutetta puutteen perään.