Kauniina kevättalven päivänä osastolla kyseltiin retkelle halukkaita. Ilmoittauduin halukkaaksi.

Osaston naulakkoon oli varattu päällyspukimia yhteistä käyttöä varten. Vetelin ylleni päällyshousut ja pompan, pipon ja kumikengät. Itsekseni arvelin olevani aivan "suuan aatamin" tamineissa. Mutta lohduttauduin sillä, että kukapa täällä oli näkemässä.

Retki oli oikeastaan vähän liian iso sana matkasta jonka teimme. Mäntymetsäisessä maastossa vaelsimme valmiiksi aukaistua tietä myöten jäätyneen veden ääreen. Mennessämme näimme vasemmalla hoitajien asuintalon. Matka rannalle oli vain muutamia satoja metrejä.

Rannalla mieshoitaja tyhjensi repustaan koivupilkkeet lumelle. Hän rakensi valkean. Nuotion lämmössä joimme naishoitajan repusta löytyneet termospullokahvit ja puputimme pullat. Kahvitellessamme puhuimme joutavia. Potilaita oli retkellä seitsemän: neljä naisten osaston naista ja kolme miestä. Vaikka olin ollut pillutta kotvasen, naispotilaat eivät aiheuttaneet minussa värinää. Mutta aurinko paistoi ja lumipeite kimmelsi.

Retkellämme oli mukana myös naispuolinen liikunnanohjaaja. Häneltä kuulin että oli mahdollista päästä pitemmälle kävelylenkille. Olin ainoa joka halusin sellaiselle. Muut potilaat hoitajineen lähtivät palaamaan lyhyttä matkaa sairaalaan. Me liikunnanohjaajan kanssa aloimme edetä päinvastaiseen suuntaan.

Minun pyynnöstäni kävelimme reipasta vauhtia. Halusin hien pintaan alusvaatteiden kastumisen uhallakin. Lenkki kiersi maalaismaisemassa. Oli metsiä, peltoja ja maalaistaloja. Hengästymisestäni huolimatta pidimme sitkeästi liikettä yllä. Naiselle näytti kävely olevan helppoa. Marssiessamme tunsin sairaalaan tullessani punnitun 91:n kilon painoni olevan minulle liikaa.

Muutaman kilometrin lenkin jälkeen oli melko märkä rätti. Osastolle tullessa ei enää selkärangan seudulla tikkuillen tuikahdellut kuten joskus laiskana ollessa oli tehnyt. En kehdannut vaivata hoitajia, vaan annoin hikisten alusvaatteiden kuivaa päälläni.